Tältä minusta on tuntunut viime viikkoina. Kroppa mylvii kuin kottaraisten parvi ilmassa.
Poikani pääsee ripille tämän viikon sunnuntaina. Olemme asuneet kaksin poikani kanssa käytännössä aina. Emme ole pitäneet yhteisiä juhlia pojan isän suvun kanssa, mutta nyt on kaikki asiat paremmin kuin hyvin, ja tuntuu oikealta hetkeltä saada kaikki vihdoinkin samoihin juhliin juhlimaan upeaa poikaa.
Tiesin, että tämä on iso juttu, mutta enpä ajatellut, että ihan näin iso. Leipomiset ja kokkailut ovat pientä, mutta kylläpäs tämä juhla saa sisuskalut mylläämään, kun edellisistä yhteisistä juhlista on kulunut käytännössä 15 vuotta. Poikaani juhlistamaan tulee nykyinen ihana mieheni, upean poikani isä, ex appi vaimoineen, vanhempani, poikani serkkuja, täteja ja setiä sekä isän että äidin puolelta. Onhan se nyt mahtavaa, että kaikki voivat olla samassa juhlassa hyvän puolesta, mutta kyllä se kuitenkin jännittää ihan hirveästi :)
Eilen oli rippikoulun vanhempainillassa pieni leikki, jossa kaikille jaettiin kortit, ja kunkin piti sitten vastailla saamaansa kysymykseen. Minun kortissani kysyttiin, mikä on tärkein projektisi. Se, mikä tuli ensimmäisenä mieleen, oli oma poikani. Työasiat eivät edes käyneet mielessäni.
Eräs toinen vanhempi kertoi salaisuuden, että kyyneleet olivat tulvahtaneet silmiin, kun poikansa oli astunut puku päällä sovituskopista ulos. Kolmas vanhempi taas sanoi, mikä tekee hänet onnelliseksi, ja kuulemma pienet murheet, ja niitä hänellä on ihan joka päivä.
Minusta hyvin sanottu - silloin kun elämässä on vain pieniä murheita, niin kaikki on oikeasti tosi hyvin.
Myllerrykset ovat pieniä murheita, joten eteenpäin vaan ja tuulta päin :)
