Minä, sinä, hän, me, te, he. Me kuulostaa parhaimmalta minun korviini.
Siinä on hieno positiivinen sävy, missä olosuhteissa, tai missä porukassa onkaan, kun käyttää muiden persoonapronominien sijasta sanaa me. Silloin sitoutuu itsekin mukaan juttuun, ja ottaa vastuun asioista.
Toinen asia, mitä olen pohdiskellut, on se, milloin kannattaa tai milloin pitää neuvoa muita ihmisiä. Silloin, kun toinen pyytää. Harva kaipaa muutoin neuvoja. Hyvä esimerkki tarttuu itsekseen.
Mikä siinä sitten on, kun ihmiset haluavat asettua toistensa yläpuolelle? Ettei vaan joutuisi alakynteen? Olisiko sellainen samalla tasolla oleminen kuitenkin aika hedelmällistä? Kun lopettaa "taistelun", rupeaisiko elämä loksahtelemaan?
Toinen on toista heikompi - jokaisella meillä on omat heikkoutemme. Voisiko siltä pohjalta olla helpommin me?
Näiltä Villa Elfvikin luonnonsuojelualueella tepastelevilta lehmiltä en saanut mitään kommenttia ihmettelyyni, mutta hyvin lempeästi ne minua ainakin tuijottivat, ja jatkoivat ruohon maiskuttelua.
