Jasmiinipensas

Minna hidastaa uuden karhean Toyota Yariksen vauhdin kahteenkymppiin. Närväntien kyltti on hieman alaspäin kallellaan. Ruoste on syönyt ensimmäisen N -kirjaimen lähes kokonaan. Närväntie 2. Se on Minnan uusi osoite tästä lähtien.

Tien pätkä on lyhyt, ja vasemmalla siintää iso valkoinen mansardikattoinen talo. Minna avaa auton ikkunan, ja kesäkuun tuoksu tulvahtaa kasvoille. On lauantai, kesäkuun 16. päivä, ja Minna on jättänyt Helsingin pölyt taakseen ja muuttanut Kuhmoisiin. Muuttokuorma saapuu seuraavan viikon maanantaina.

Minna kaartaa pensasaidan välisestä aukosta pihalle. Siinä se on. Uusi talo, uusi elämä. Samalla hetkellä Freddie Mercury laulaa auton kaiuttimista Don’t stop me now…. Minna sammuttaa auton, ja Freddien ääni katkeaa veitsellä leikaten.

Valkoisilla tähdillä koristellut punaiset Conversen tennarit uppoutuvat pihan ylikasvaneeseen nurmikkoon. Reisistä rispaantuneet vaaleat farkkusortsit ja keltainen toppi päällään Minna kävelee kohti talon pääovea. Kuten kaupantekohetkellä sovittiin, avain löytyy oven edessä olevasta kukkaruukusta. Ensimmäistä kertaa elämässään Minna asuu yksin isossa omakotitalossa. Tai niin hän sillä hetkellä kuvittelee.

Avain sopii lukkoon, ja Minna avaa hieman lonksuvan oven ja astuu sisään. Porstuan vasemmalla laidalla on vanha ruskea pulpetti punasiniraidallisen räsymaton päällä. Toiselta laidalta lähtee portaat vintille. Katossa roikkuu hehkulamppu ilman varjostinta. Ikkunalasit ovat vanhaa lasia. Niissä näkyy lasinpuhalluksen jälkiä.

– Tervetuloa, kajahtaa tuvan perältä. Minna hieman säpsähtää, koska he eivät olleet sopineet, että vanha mies on paikan päällä muuttopäivänä.

–Kiitos, kiitos, vastaa Minna.

–Siirsin petivaatteeni vintille, niin saat minun makuukammarini het käyttöösi, sanoo mies.

–Ei ole kiirettä tyhjentää vinttiä, toteaa Minna perään.

–Juu, minä pyysin pojat Pihlajakoskelta apuun, ja minulla on nyt kiva soppi tuolla ylhäällä. Sänky ja kirjoituspöytä. Kyllä minä niillä pärjään.

–Anteeksi kuinka? Minna kysyy

–Niin minähän myin sinulle tuvan, porstuan, keittiön ja makuukammarin. En minä vintistä mitään puhunut, mies vastaa.

Mitä ihmettä, mietti Minna mielessään. Luuleeko ukko jäävänsä asumaan tänne. Minna tuntee sydämen sykkeen nousevan ja punan leviävän kasvoilleen, mutta päättää lähteä ulos kiertämään taloa.

Talon seinustalla on harmaa penkki, johon Minna lysähtää istumaan. Penkin ympärillä on kummallakin puolella isot rehottavat pensaat, joissa on valkoisia kukkia. Avioeropaperit tulivat postissa toukokuussa, ja nyt piti alkaa uusi vapaa elämä. Eikö se jo riittäisi yhdelle ihmiselle täksi kesäksi. Minna nojaa auringon lämmittämään seinään ja laittaa silmät kiinni. Lintuja täällä ainakin riittää, toteaa Minna ennen nukahtamistaan.

–Jaahas! Keitin meille sumpit uuden alun kunniaksi, sanoo mies.

Minna säpsähtää hereille, ja pyyhkii suupielistään valuneen kuolan pois. Ei ole totta. Eikö toi ukko jätä minua rauhaan. Juuri nyt Minna on niin uupunut kaikesta, että hän päättää kuitenkin nousta vanhuksen perässä kahville.

Miehellä on ruskeat villakangashousut ja saappaat jalassa. Housujen vyötärö on niin löysä, että jos henkselit napsahtaisivat irti, housut putoaisivat nilkkoihin. Mies ontuu toista jalkaansa. Välillä edestä kuuluu kiroilua. Ei ole helppoa tuollakaan, miettii Minna.

Tuvan lattia on harmaaksi maalattua lautaa. Seinät ovat hirsipuuta. Sisällä on viileää, vaikka ulkona paahtaa aurinko.

–Laitoin nämä äitimuorilta perimäni kahvikupit, kun nyt ihan Helsingistä asti tuli vieraita. Tai no, ethän sinä mikään vieras ole. Sinun kotishan tämä nyt on.

Minna hörppää kahvia ja tuijottaa miestä. Miehen käsi vapisee hänen tarttuessaan kahvikupin korvaan.

–Olisin pyytänyt naapurin Hilmaa tuomaan vehnästä kyliltä, mutta hän on jossain liesussa. Käyhän tämä sokeripalankin kanssa.

Mies tunkee suuhunsa sokeripalan, ja ryystää kahvia sen lävitse.

Minna kiittää kahvista, ja lähtee autollensa hakemaan jättimäistä vaaleanpunaista Björn Borgin kassiansa. Sen saa selkään, joten käsiinsä hän nappaa vielä pari muuta kassia Yariksen takakontista.

Mies katselee ovelta. –Yksin pääsee nopeammin, mutta yhdessä pidemmälle. Auttaisin, mutta tuo mun jalka on niin huonossa kunnossa, ettei musta nyt oikein ole avuksi.

–Kyllä mä pärjään. Olen tottunut kantamaan kaiken itse, vastaa Minna.

–Kuuletko, kuinka satakielet laulavat? kysyy vanha mies

–Joo, kyllä mä kuulen, valehtelee Minna miehelle.

Todellisuudessa Minna ei erota pulun pulinaa variksen äänestä.

–Se penkki, jolla istuit, oli minun ja muorin lempipaikka näin alkukesästä. Jasmiinipensas kukkii siinä ympärillä, niin alkoi aina hormonit hyrrätä, sanoi mies.

Minna ei olisi halunnut ajatella yhtään miestä tällä hetkellä, eikä ainakaan sitä, miten hänen hormoninsa hyrräävät. Minna vilkaisee kuitenkin vaivihkaa tuvan ikkunasta ulos. Ikkunan takana rehottaa tuo iso pensas valkoisine kukkineen. Jasmiinipensas.

–Minä kipuan tuonne vintille nyt, niin saat rauhassa asettautua tänne alakertaan.

Mies lähtee hitaasti lonksuttamaan kohti porstuata. Kipuaminen ylös vintille on vaivalloisen kuuloista. Mies nousee yhden askelen, pitää taukoa, ja vasta sitten nousee seuraavalle askelmalle.

Minna on nyt kuitenkin niin väsynyt, että hän ei jaksa ajatella yhtään mitään. Hän siirtää kassinsa makuukammariin, petaa sängyn ja istahtaa siihen.

Seinällä roikkuu ryijy, jossa on vaaleansinisiä, punaisia ja ruskeita lankoja sikin sokin. Keskellä on iso keltainen alue. Ehkä se on aurinko. Ehkä vain keltainen ympyrä. Ikkunalaudalla on kirjoja pystyssä. Minna kääntää hieman päätään kenoon nähdäkseen, millaisia kirjoja siinä on. Selkämyksissä lukee Mika Waltari, Anton Tšehov, A.A. Milne. Minna pysähtyy Milnen kohdalle. Jos joku lukee Nalle Puhia, niin ei voi olla paha ihminen. 

Kirkkokatu 11 C:n ystävykset

Lahden vanhalta linja-autoasemalta on sinne viiden minuutin kävelymatka. Ensin kuljetaan Lahdenkatua parisataa metriä vasemmalle, ja sitten käännytään heti ensimmäisestä tien risteyksestä oikealle. Kirkkokatu 11 C on Lahden Ristinkirkon ja Kirkkopuiston kupeessa. Siellä Anita Ilomäki eli tuttavallisemmin Mamma asui vuodesta 1942 vuoteen 1959 eli kaiken kaikkiaan 17 vuotta. Parasta Kirkkokatu 11:ssä oli se, että siellä oli niin paljon kavereita.

Koti

”Meillä oli 48 neliön koti, jossa oli yksi huone, eteinen, keittiö ja kylpyhuone. Meillä oli silloin kolme hetekaa - minulle, Mamille ja Papalle. Siihen aikaan kaikki asunnot olivat pieniä, että ei se mitenkään kummallista ollut, että nukuttiin samassa huoneessa”, kertoo Mamma. Huone oli iso, joten sinne mahtui välillä ystävät ja sukulaisetkin nukkumaan”. Erityisen paljon vieraana kävi Mamman eno perheineen. Joulu vietettiin myös usein yhdessä enon perheen kanssa.  

Kerran viikossa oli saunavuoro talon omassa saunassa. Kiuas oli hillittömän kokoinen, muistelee Mamma. Saunaosastolla oli myös iso pesuhuone kylpyammeineen, jossa kelpasi peseytyä.

1940–50-luvuilla oli tapana, että kaikilla kävi siivooja ja pyykkäri. Atraksella, eli Mamman kotona kävi pyykkärinä Kuitusen Mamma. Hän pesi pyykkituvassa kaikki isot pyykit kuten lakanat ja pyyheliinat. Kesällä ne liehuivat kuiviksi pihalla, ja talvella pyykki vietiin kuivamaan isolle vintille neljänteen kerrokseen. Pienet vaatteet pestiin nyrkkipyykkinä lavuaarissa.

Kodin ikkunat antoivat kahteen suuntaan. Takapihalla Mamma ihasteli usein hienoa Mustakallion puutaloa pihoineen.  Alapihan puolella, yhdessä osassa taloa oli keilarata, jossa Pappa kävi usein keilaamassa tyttären toimiessa pisteenlaskijana. Alapiha ei muutoin oikein houkutellut, koska siellä vilisti isoja rottia. Niitä ihmetteli mieluummin vähän etäämmältä yläpihan puolelta.

Kirkkokadulla oli parasta, kun siellä oli paljon kavereita. Kesällä hypättiin narua ja ruutua tai leikittiin munaa. Munaa? ”Joo, siinä heitettiin palloa seinään, ja sitten pyörittiin tai jotain muuta sellaista. Rosvoa ja Poliisia leikittiin silloin, kun oli poikia mukana.”, valaisee Mamma.  ”Talvella hiihdettiin ensin Fellmanin pellon yli hyppyrimäkien juurelle, ja siitä lähdettiin metsään. Sukset lähti aina irti ja menivät poikki ja vaikka mitä”, muistelee Mamma hiihtoretkiä.

Kirkkokatu 11 kaikki asunnot omisti Aino Rosendahl, joka oli myös Lahdessa sijaitsevan Naisten Pukutehdas Oy:n omistaja. 

Essut päällä Fellmanin kartanoon

1940–50 -luvuilla kaikkien tyttöjen piti pukeutua hameeseen, kun mentiin kouluun. Pitkiä housua ei saanut pitää muutoin kuin urheilupäivänä. Ensimmäisellä luokalla kansakoulussa piti lisäksi olla esiliina eli essu hameen päällä. Millaiset ne essut sitten olivat? Essun reuna oli yhtä pitkä kuin hame, ja kangas oli ruudullinen, raidallinen, harvoin kuitenkaan valkoinen. Pisteenä i:n päällä oli nenäliina esiliinan taskussa. Pesukoneita kun ei ollut, niin hamekankaita piti suojata sotkuilta essulla, kertoo Mamma.

Ensimmäiselle luokalle kansakouluun ei ollut pitkä matka Kirkkokatu 11:stä. Se sijaitsi Fellmanin kartanossa, vaaleanpunaisessa hulppean näköisessä rakennuksessa vanhaa linja-autoasemaa vastapäätä. Koulun takana oli myös luistinrata, jossa Mamma kävi talvisin luistelemassa luokkakaverinsa kanssa.

Riitta

Keitä muita 11 C -rapussa sitten asui? ”Mun paras kaveri, Vehnämäen Riitta, sen veli, sisko, äiti ja isä ja heidän kotiapulainen.” Kun Mamman haluttiin tulevan Vehnämäelle pelaamaan marjapussia, Riitan veli koputti patteriin, ja Anita viipotti toisesta kerroksesta kolmanteen.

Mami ja Pappa kävivät harvoin missään, mutta kerran he menivät elokuviin, ja Mamma jäi yksin kotiin. Se olikin pelottavaa, ja Mamma oli huutanut niin paljon, että lopulta Riitan äiti oli hakenut tytön heille. Kotiin palattuaan Mami ja Pappa etsivät lastaan joka puolelta. Tyttö löytyi lopulta yläkerrasta nukkumasta Vehnämäkien sängystä.

Liikennettä oli myös toisinpäin. Kerran Riitta suuttui kotona niin paljon, että päätti muuttaa Atraksille alakertaan. Mukaansa tyttö otti kaikki essunsa. Riitta taisi asua tunnin alakerrassa, mutta muutti sitten kuitenkin takaisin kotiin. ”Riitta oli mua vuotta alempana koulussa, ja vaikka hän oli vuotta nuorempi, niin se osasi kyllä pitää puolensa”, naurahtaa Mamma.

Riitta oli kovin kiinnostunut naapurin Seposta. Kekseliäät tytöt päättivät mennä hakemaan Seppoa ulos. Ulos ei kuitenkaan saatu Seppoa, vaan perheen ajokoira.  

Tassu

11 C -rapun ensimmäisen kerroksen yksiössä asui perhe, jossa oli yhdeksän lasta. Kulkiessaan asunnon ohi Mamman piti pitää nenästä kiinni, kun sieltä tuli vähän hajua. Olihan väkeä aika monta yhdessä pienessä yksiössä.

Atraksillakin oli koira. Sen nimi oli Tassu, ja rodultansa se oli suomenpystykorva. Tassu pääsi usein tyttöjen kanssa kävelylle vastapäiseen Kirkkopuistoon. Tassu -koiraa syytettiin, kun joku alakerran naapurin 9 lapsesta oli kakannut käytävään.

Lasinpuhaltajaa tarvitaan

Eräs naapuri syytti Mammaa siitä, että hän olisi rikkonut rapun ikkunan, vaikka oikeasti lasin oli lyönyt säpäleiksi hänen oma poikansa. ”Pappa hoiti asian niin, että mun eno toi lasitehtaalta uuden lasin, ja homma oli näin hoidettu.” Mamman eno, Aaro Gundlach työskenteli silloin lasinpuhaltajana Lahden lasitehtaalla. Sen verran väärä syytös lapsuudesta oli jäänyt kaivelemaan, että Anita oli antanut suoraa palautetta Pekalle, kun oli tähän joskus myöhemmin törmännyt.

Talossa oli paljon hiiriä, ja yksi ilta parikymmentä hiirtä tuli vesiputken reunaa pitkin keittiöön. Eno kutsuttiin taas apuun. Tällä kertaa hän toimitti kotiin lasimassaa, jolla tukittiin reiät. Lasimassaa ei hiiretkään pystyneet enää nakertamaan. ”Oli aika inhottavaa, kun Pappa roikotti niitä hiiriä, mutta varmaan niitä oli joka paikassa”, muistelee Mamma.

Vintillä piilossa

Tapahtuiko Kirkkokadulla sitten jotain kurjaa? ”Yhden kerran me oltiin ulkona Riitan kanssa kahdestaan, ja sellainen vieras namusetä lähti jahtaamaan meitä. Juostiin kauheaa vauhtia rappukäytävään ja suoraa kyytiä neljännen kerroksen vinttiin. Mentiin piiloon nurkkaan ja kyykittiin siellä. Taidettiin huutaa rappukäytävässä niin kovaa, että onneksi kotona ollut Mami avasi oven ja sanoi sille miehelle jotain, ja tilanne raukesi. Meitä pelotti niin hirveästi siellä vintillä. Vieläkin kun muistelen tätä, niin tekee ilkeää”, huoahtaa Mamma.  

Tää ystävyys ei raukene

Lapsena rakennettu ystävyys säilyy parhaimmillaan vuosikymmeniä. Mamman ja Riitan kohdalla he ovat pitäneet kiinni vuosittaisista tapaamisista ennen joulua. Ystävysten miehet ovat jokusen kerran kuulleet näiden kahden tomeran tytön tarinoita Kirkkokatu 11 C:stä.  

Anita ja Riitta

Vaaleanpunaisen kansakoulun ovet avautuvat yleisölle, kun Fellmanin kartanon peruskorjaus valmistuu kesällä 2024 (https://www.lahdenhistoriallinen.fi/).

Nykyään Lahden vanhalla linja-autoasemalla voi syödä herkullisen välimerellisen lounaan Kaarlo Social nimisessä ravintolassa. Ravintola on nimetty linja-autoaseman suunnitelleen arkkitehti Kaarlo Könösen mukaan.

Lähteet:

Mamman haastattelu

Mamman valokuva-arkisto

https://www.lahdenhistoriallinen.fi/ (haettu 4.3.2023)