Metsään oli jo kasvanut telttameri, kun saavuimme majoitusalueen reunamalle. Löysimme pienen haahuilun jälkeen aivan täydellisen alustan kupoliteltallemme.
Osallistujia joka toinen vuosi järjestettävillä Johtajatulilla oli yli 3000, mutta sattumalta sisko ystävineen löysivät tiensä ihan meidän viereen.
Vinkeä fiilis ja turvallinen ympäristö
Tunnelma, jonka muistan lapsuuden partioleireiltä oli läsnä myös nyt. Sama ruokailupussi kädessä jonotettiin hakemaan ruokaa leirikeittiöstä. Taiteiltiin, miten saa pysymään ruoat leipineen lautasella. Tällä kertaa ruokaa jakoivat vuoron perään eri vapaaehtoiset. Yksi kaatoi puurohiutaleita, toinen mustikkakeittoa, ja kolmas tarjoili herkullista mustikkapiirakkaa.
Astianpesupaikatkin olivat ihan eri luokkaa kuin ennen vanhaan.
Jokaisen johtajatulilaisen piti valita itselleen sopiva päivän hyvä työ. Itse olin tunnin ojentamassa berliininmunkkeja kahvilan asiakkaille. Homma toimi tosi hyvin, ja minäkin pääsin viimein kahvilaan töihin.
Istui sitä kenen tahansa viereen ruokaillessa, luentoa kuunnellessa tai saunassa, kaikki antoivat tilaa lauseen jokaisessa merkityksessä. Rantasaunan lauteilla oli muuten 111 henkilöä, silloin kun minä siellä piipahdin.
Eräällä luennolla piti antaa hyvää palautetta vieruskaverille. Satuin tuntemaan hänet, ja kerroin hänen olevan sellainen ihminen, joka on vakaa ja rauhallinen, minkä takia hänen seurassaan on turvallista olla oma itsensä. Uskaltaa puhua kaikenlaista. Tämä sama fiilis huokui minusta yleisesti Johtajatulilla. Jos yöllä sattui olemaan hereillä, tiesi hyvin, ettei ole yksin. Telttamerestä kuului tasaista kuorsausta joka puolelta. Minusta se oli mukavaa. Korvatulpat oli kyllä ihan hyvä olla mukana.
Uskalla epäonnistua
Minä raahasin varmuuden vuoksi kolme makuupussia mukanani. Lopulta valitsin unikavereikseni 6 -vuotiaana saamani puoliuntuvapussin sekä sen päälle poikani kesämakuupussin. Silti heräsin yöllä siihen, että varpaat oli jäässä. 95 litran laukussa oli kamat hujan hajan, enkä muistanut, minne olin villasukat laittanut. Lopulta tungin jalkani paksun villapaidan hihoihin, ja viimein koivet lämpenivät.
En myöskään muistanut illalla, minne olin laittanut silmälasikoteloni. Tuntui, että kaikki tavarat olivat koko ajan väärässä paikassa, ja kun piti mennä pesemään hampaat, hammasharja olikin jäänyt telttaan. Leirielämä oli siis vähän unohtunut, mutta toisena päivänä olin jo ihan pro. Työnsin jalat villapaitaan ja -sukkiin jo ennen nukkumaan menoa.
Fatim Diarra puhui siitä, että elämässä saa ja pitää epäonnistua, mutta pitää luottaa, että asiat lutviutuvat. Ei haittaa, että pelottaa. Partiossa on tapana huutaa kiitokset, joten Fatimin luennon päätteeksi Evolla kaikui sana rohkea!
Dialogia
Maailman suurimmassa dialogissa puhuimme vieruskavereiden kanssa rauhasta. Todettiin, että yksinkertaisinta on pitää huolta ensin itsestään ja levittää sitten hyvää omaan lähiympäristöön. Olla ihminen ihmiselle.
Kolme minulle aiemmin tuntematonta ihmistä kysyivät heti, haluanko liittyä heidän seuraan. On paljon helpompi puhua, kun kokee olevansa merkityksellinen pala porukkaa.
Yksi meistä muisteli Asta Raamin puheenvuoroa punaisista valoista. Jos oma pää on punaisena raivosta, pitää painaa jarrua, eikä möläytellä siinä hetkessä sammakoita.
