Minna tunsi nenänsä olevan kylmä, mutta muhkean
untuvapeiton alla oli muutoin ihanan lämmintä. Hän raotti hieman silmiään,
mutta ympärillä näkyi vain mustaa. Lokakuun lopun aamut alkoivat olla jo
pimeitä.
Minna napsautti yöpöydän valaisimen päälle, sujautti
tottuneesti jalkansa sängyn laidalla oleviin huopatossuihin, ja puki yllensä
Marimekon punavalkoraidallisen aamutakin. Tuvan nurkassa seisovan kakluunin
seinämät olivat jääkylmät, mutta pian ne hohkaisivat lämpöä ympärilleen. Minna
raapaisi onnistuneesti tulitikkua rasian kylkeen. Tikku lehahti iloiseen
liekkiin, ja sai rapisevan kuivan tuohen palasen syttymään. Minna tuijotti
lumoutuneesti puoliksi avonaisilla silmillään, kun tuli pikkuhiljaa tarrautui
uuniluukun sisällä oleviin koivun halkoihin. Hän antoi lämmön sulattaa yöllä
kylmettyneen nenänsä, ennen kuin laittoi uuniluukut kiinni. Tulen leimunta
kakluunin sisällä kuulosti rentouttavalta huminalta. Välillä pelti naksahteli
kuumentuessaan.
–Huomenta, kuului porstuasta.
–Hain sinulle aamulehden jo valmiiksi postilaatikosta. Olkaattes hyvät.
Oli sovittu, että Taavi asuisi vintillä niin kauan,
kun Kuhmoisten kirkonkylän asunnon remontti valmistuisi. Remontti oli kestänyt
jo kohta kolmisen kuukautta, mutta sen pitäisi valmistua ihan lähiaikoina.
–Kiitos, vastasi Minna.
Taavi ehdotti, että he menisivät Minnan kanssa
illalla naapurikylän kartanoon kylään. Maili, joka asusti siellä yksin,
täyttäisi 85 vuotta, ja ilahtuisi varmasti. Taavi ja Maili olivat tutustuneet
kirkonkylällä järjestettävässä lauluillassa elokuussa. Taaville lauluilta jäi
kokeiluksi, mutta tomera Maili oli kutsunut sen jälkeen Taavia viikoittain
kahville. Maili oli kotoisin Karjalasta, ja oli hyvin vieraanvarainen, tai näin
Taavi Minnalle kahvittelut selitti.
Maili oli elänyt neiti-ihmisenä koko ikänsä, tai
ainakin kyläläisille se oli näyttäytynyt niin. Hänellä oli hyvät geenit, mutta
niin oli myös säännölliset ja terveelliset elämäntavat. Taavin kautta Minna oli
kuullut, että Maili aloittaa jokaisen aamun syömällä kaksi ruisleipää, joiden päälle
hän asettelee ensin voita, sitten Emmental juustosiivun, sen päälle
palvikinkkua rullalle. Lopuksi vielä voileivän kruunaa punainen paprikarengas,
jonka keskellä on kurkkuviipale. Päivä alkaa kuulemma paremmin, kun tekee siitä
kauniin heti ensi hetkestä lähtien.
–No mikäs siinä, ei minulla ole tänään mitään ihmeitä, tokaisi Minna syntymäpäiväretkestä.
–Sinne tulee muuten Mailin siskonpoika Helsingistä käymään. Hän tuo lumilingon
tädillensä talven varalle, ettei tämän tarvitse enää kolata lunta lumikolalla.
Onhan hän jo kuitenkin aika iäkäs.
–Selvä juttu. Kiva nähdä välillä täällä kylillä nuorempiakin ihmisiä. Keski-ikä
Närväntiellä tuntuu olevan yli 80 vuotta kesän jälkeen, mumisi Minna melkein
itsekseen.
Aamukahvin juotuaan Minna tepasteli takaisin makuukammariinsa,
ja tunki aamutakkinsa ikkunan alla olevan lipaston ylähyllylle. Samalla katse
osui alahyllyllä pullistelevaan jykevään pahkakulhoon. Kipon pinta tuntui
ihmeen kovalta, ja siellä täällä oli pieniä koloja. Kummaltakin puolelta oli
taivutettu reunaa ulospäin niin, että kulhossa oli hienot kädensijat. Minna
noukki kulhon sisällä olevan valurautaisen avaimen käteensä, ja pyöritteli sitä
hetken silmiensä edessä. Se näytti rosoiselta, mutta samalla hienolta, joten
Minna päätti nostaa sen koristeeksi seinälle. Tuvassa oli valmiina sopiva
koukkukin ikkunoiden välissä.
–Ei herttinen, mistä sinä tuon löysit? Se on erään aitan avain, ja on ollut monta vuotta
kateissa.
–Tuolla se oli pahkakupissa lipaston alahyllyllä, vastaa Minna hämillään.
–Minun pitää lähteä kyllä samantien sinne aitalle. Johan tässä talvi kohta tulee.
Voisitko sinä mitenkään lähteä kyytimään minua Yariksellasi tuonne rantaan, kun
se aitta on yhdessä saaressa tässä aivan lähellä. Kerettäis vielä käymään
siellä ennen kuin mennään Mailin tykö. Siellä rannassa on vanha soutuvene,
jolla pääsee yli. Kyllä minä soutaa vielä osaan, vaikken autoa enää saa ajaa.
Sampuri vieköön, kun en saanut enää ajokorttia näiden silmien takia, mutta ei
haittaa, kun avain sentään löytyi!
–Eipä minulla mitään tänään, joten mennään vaan, vastasi Minna. Hetken päästä
Taavi ja Minna ajelivat jo Närväntietä Pihlajakosken suuntaan ja kääntyvät
sitten kohti rantaa pienelle metsätielle. Tien keskellä kasvoi lähes metrin
verran heinää riipien ja raapien Yariksen pohjaa. Lopulta metsän takaa
paljastuu kimmeltävä Päijänne, ja rannassa odotti tosiaan vanha punainen
puuvene airoineen.
–Maali on rapissut, mutta kyllä se vettä kestää, sanoi Taavi. Minna työnsi veneen
vesille, ja hyppäsi veneen keulaan. Taavi souti tottunein vedoin heidät
läheiseen saareen.
Lehtipuut loistivat sinistä taivasta vasten
keltaisena. Välillä tuuli tarrautui lehtiin, ja heijaili niitä veden pinnalle.
Päijänne oli kaunis ja tyyni, mutta vesi hohkasi jo kylmää. Salmessa oli vettä
sen verran vähän, että järven hiekkapohja näkyi hyvin.
Taavi ohjasti veneen keskelle vastarannalla
makaavaa puista lavettia, ja veneilijät nousivat maihin. Ryteikön takaa
paljastuu tummanruskea aitta. Se näytti samanlaiselta kuin Seurasaaren
vilja-aitat Helsingissä. Aitan ovi oli tehty hyvin pienikokoisille ihmisille,
mietti Minna. Oven lukossa törrötti sisällä ruosteisen näköinen naula, mutta
juuri siihen Taavi sujautti rauta-avaimen pään. Kuului ritinää ja kolinaa,
mutta lopulta lukko aukesi, ja Taavi tömäytti oven sisäänpäin. Minna kurkkasi
takaseinustalla olevia portaita, jotka veivät aitan ylätasolle. Kolmannella
portaalla olevan hiiren pyöreät korvat jähmettyvät ja silmät tuijottavat
hetkisen oviaukkoa, kunnes hiiri putosi paniikissa portailta lattialle, ja
juoksi tuhatta ja sataa nurkassa olevasta rakosesta ulos.
–Niin mitä sinun piti täältä tulla hakemaan, kysyi Minna.
–Siinä ikkunan alla pitäisi olla minun prillikoteloni, näetköhän, kysyi Taavi.
–Tultiinko me tänne yhden silmälasikotelon takia, haukkoi Minna henkeään.
–Tyttö kulta se ei ole mikään tavallinen kotelo, vaan isäni teki sen minulle
nahkasta, kun täytin 18 vuotta. Siellä sisällä on äitini tekemä taskuliina
minun nimikirjaimillani kirjailtuna. Eikä siinä vielä kaikki. Viimeksi kun
täällä saaressa käytiin muorin kanssa, yövyttiin aitassa, ja laitoin muorin
kultaisen kaulakorun talteen prillikoteloon, ja sitten se kotelo perhana
unohtui tänne aittaan.
–Älä sinä minua tytöttele, mutta kyllä minä nyt ymmärrän, nyökkäsi Minna Taavin
suuntaan.
–Tuollahan se on nurkassa lattialla, sanoi Minna.
–Voi tätä onnea,
kiitos tuhannesti, iloitsi Taavi ja halasi spontaanisti Minnaa.
Minna oli näkevinään, että Taavin silmäkulmat
kostuivat.
*
Seuraavana päivänä Minna avasi makuukammarinsa
ikkunan alla olevan lipaston ovet, ja huomasi, että prillikotelo oli
pahkakupissa. Mukana oli ruutupaperille kirjoitettu sana Kiitos!
