Minna oli sopinut treffit Matiaksen kanssa Helsingin rautatieasemalle. Jännitys kutkutti vatsan pohjaa, mutta lämpö levisi kehoon, kun Matiaksen leveä hymy toivotti kuhmoislaisen Helsinkiin. Uunituoreet rakastavaiset rutistivat toisiaan pitkään ja hellästi, ja Matias moiskautti märän suukon Minnan poskelle. Minna virnisti takaisin pilke silmäkulmassa.
Pariskunta käveli vieretysten auringon paahtaessa kohti Kapteeninkatua. Vastaan käveli keltaisia, punaisia, sinisiä ja sateenkaaren värein koristeltuja haalaripukuisia nuoria kirkkaan valkoiset ylioppilaslakit päässään. Minnan ja Matiaksen lakeissa oli vuosien muistot eri värisine laikkuineen.
Saavuttuaan ravintola Seahorsen ovelle pihalla seisoivat Bulle, Puffe ja Dildo. Minnan kuultua nimet hän katsoi Matiasta, ja tämä repesi nauruun: ”Humpsvakareissa on tapana antaa lempinimet kaikille soittajille”. Minna oli kuullut Retuperän WPK:sta aiemmin, mutta Matiaksen kautta hän oli tutustunut myös Humpsvakar -orkesteriin, joka on vastaava ruotsinkielinen orkesteri.
Minna esitteli itsensä, ja toivotti Glada vappen kaikille. Miehet vastasivat kuorossa ”Glad första maj! Sisällä eteisessä odottivat Vinssi, Huissi ja Motonet. Minnaa jännitti melkein enemmän aina uusien naisten kohtaaminen. Miesten kanssa tuntui olevan jotenkin suoraviivaisempaa. Hermoilu osoittautui kuitenkin turhaksi, koska vastaanotto oli aivan yhtä lämmin kuin ravintolan ulkopuolella.
Ravintolan pöytäjärjestys oli tehty etukäteen, ja valkoisilla pöytäliinoilla oli valmiina lauluvihko. Ei mennyt aikaakaan, kun joku aloitti ensimmäisen snapsilaulun, ja koko sali raikasi. Siinä vaiheessa, kun oli aika viedä snapsi huulille, katsottiin silmiin ensin vasemmalla istuvaa, sitten oikealla istuvaa ja lopuksi vielä hymyiltiin vastapäätä istuvalle. Tai no, aika usein käännökset sujuivat näin. Vasta sitten juotiin pieni siemaus snapsia. Lasia ei suinkaan tyhjennetty niin kutsutusti Pohjanmaan kautta, vaan yhdestä snapsista riitti useampaan lauluun kyytipojaksi.
Minna koitti kuunnella ja ymmärtää ruotsia, ja jonkun verran uskaltautui sitä käyttämäänkin. ”Jag är full, tack”, sanoi Minna, kun kieltäytyi kohteliaasti lisäannoksesta ruokaa. Ihmiset purskahtivat hyväntahtoiseen nauruun.
Musiikki raikasi, ja Sikalan seinät natisivat tahdissa.
