torstai 2. helmikuuta 2023

Levillä

”Ska vi fa till avaruuteen”, kysyi tyttö takapenkillä, kun Finnairin lentokoneemme lähti nousuun. ” Inte riktigt”, vastasi äiti. Laskeuduimme sen sijaan Kittilään, josta hyppäsimme Leville menevään bussiin.

Pieni pala Pariisia

Malttamaton kun olen, kävin jo ensimmäisenä iltana sivakoimassa neljän kilometrin valaistun ladun. Matkalla tapasin kolme pariisilaista. He olivat ensimmäistä kertaa suksilla ja kysyivät ”comment est-ce qu’on freine avec ces skis?” Eli miten suksilla jarrutetaan? Näytin sitten miten. Olivat tosi iloisia ja ihmeissään, kun vielä puhuin ranskaa. 

Lomalla on parasta aamukahvi, ja vielä parempaa, kun ilokseni mies on kerinnyt keittää sen usein ennen minua 😊. Café Parisien, ja päivä alkaa hyvin. 

Levin kierros

Sunnuntaina lähdin kiertämään Levin lenkkiä. Kaiken kaikkiaan siitä taisi kertyä parikymmentä kilometriä. Alkumatkalla mietin, että Saariselän maisemat parin vuoden takaa tuntuivat aidommilta Lapin maisemilta. Levin kierros oli aika rankka varsinkin, kun valitsin Sammuntuvan kohdalla mustan reitin. Puut olivat ylempänä rinteessä tosi kauniita, joten halusin sinne. Metsässä oli vähän orpo olo, ja tuntui hyvältä, kun edessä siinti pari mökkiä. Viimeiset viisi kilometriä South Pointilta ”kotiin” vain puskin eteenpäin. Tuli ahnehdittua vähän pitkä lenkki ensimmäiselle päivälle.

Illalla syötiin pestopastaa, minkä jälkeen päätettiin, että seuraavana päivänä mennään ravintolaan. 

Jänkkä ja Lompolo

Maanantaina hiihdeltiin Immeljärvellä. Siellä oli aika paljon turisteja kävelemässä. Minulla pyöri pää kuin hyrrä, kun katselin maisemia ympärilläni. Oli niin kivaa hiihtää yhdessä!

Immeljärven päästä jatkoin matkaani. Kartalla näkyy lukevan Myöteliäsjänkkä, Laulamakumpu, Hoikkajänkkä ja Lompolojänkkä. Lompolo tai lompola tarkoittaa järvimäistä joen laajentumaa, kun taas jänkkä on Pohjois-Suomessa aavaa tai vähäpuista suota tarkoittava alue. Minä väänsin heti jänkän jänkhäksi, mutta niin ei kuulemma pitäisi tehdä, luin Kielikellosta.

Missä kaikki turistit ovat? Eivät ainakaan Levin jängällä. Toisaalta jängillä on kaunista, mutta harmaana päivänä kyllä minusta siellä oli aika aavemainen tunnelma. Yhtään ainoaa ihmistä ei näkynyt missään, en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa, ja puissa roikkuvat mustat naavat heiluivat pahaa enteilevästi kuin jossain kauhuelokuvassa. Katselin taakse, vasemmalle, oikealle. Huh - ei näkynyt sentään susia 😊, ja karhutkin nukkuvat toivottavasti sikeästi. 

Olen joskus sijoittunut Espoon koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa kakkoseksi, joten kaivoin taktiikkani syövereistäni, ja hiihdin vauhdilla takaisin mökille. Ovi kiinni pam! Sinne jäivät mustat naavat kummittelemaan jänkälle. 

Illalla nautittiin rennosta tunnelmasta ja hyvistä pizzoista Levin Renna -ravintolassa. Ilmapiiri oli hyvin kansainvälinen. Tarjoilija oli puoliksi italialainen ja puoliksi argentiinalainen, ja me taidettiin olla lähes ainoat suomalaiset asiakkaat.

Liisa Ihmemaassa

Tiistaina lähdin aamuvarhaisella - tai no vähän ennen yhtätoista kiertämään Kätkätunturin lenkkiä. Aurinko paistoi, ja maisemat olivat upeita. Koska latukone oli ajanut Kätkä- ja Pyhätunturin välisen kurun kautta, uskaltauduin kiipeämään kurua kohti. Laturata oli kapeampi kuin muualla, ja sitä pitkin oli talsinut juuri ennen minua painava hirvi. Oli uponnut aina puoli metriä - sen verran oli pehmeä pohja. Jatkoin kiipeämistä. Puut kurun varrella olivat ihan huikean kauniita. Osa niistä näytti isoilta kukkakaaleilta kirkkaan sinistä taivasta vasten. Toiset olivat ylväitä tolppia, toisten latvat olivat kiemuralla. Jokunen puu näytti naisen hahmolta. Pysähdyin vähän väliä kuvaamaan niitä. Olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa. 


Kuru loppui aikanaan, ja laskeuduin maan pinnalle, tarkkaan ottaen Kätkänlaavulle. Sieltä sivakoin kauniin Immeljärven kautta mökille.

Ennen auringonlaskua käväistiin vielä gondolihissillä Levin huipulla ihailemassa muun muassa horisontissa siintävää Yllästä ja Pallasta.

Päivän kruunasi Gastro K:n blinit mäteineen.

Pasta Puttanesca

Elämykset vaativat veronsa, joten pidettiin pieni lepopäivä keskiviikkona. Oltiin vaan ja syötiin kotitekoista Pasta Puttanescaa. Hyvää oli.

Tuli leimuaa takassa. Halko ei meinannut ensin syttyä millään, vaikka laitoin paljon tuohta sen alle. Lopulta revin ison siivun The Levi Times - lehdestä, ja liekit lehahtivat yhtäkkiä.

Boomer

Torstaina mentiin mäkeen. Levin mäet olivat ehkä parhaat, missä olen ikinä ollut, ja maisemat silmiä hivelevät. Yhdessä gondolissa juttelin erään italialaisen toimittajan kanssa. Hän oli tekemässä kirjaa italialialaisille turisteille. Kertoi asuvansa kuukauden Lapissa, ja oli vähän opetellut suomeakin. Ihmetteli, kun joku tuttava Suomesta sanoi haluavansa asua kaukana Oulun hälinästä, eli 25 km keskustasta. Hän oli itse Milanosta kotoisin. Ihmetteli myös, miksi moottorikelkkasafarien järjestäjät edellyttävät alkometrin käyttöä ennen ajamista. Oli sitten kuullut, että joku britti oli puhaltanut 2,2 promillea, joten on siis tarpeen. Hän kehui niin tätä Lapin maiseman avaruutta, että haluaisi muuttaa tänne kokonaan. Mäen laella toivotimme toisillemme mukavaa päivää. 

West pointilla tuolihissi meni jumiin. Kun se taas saatiin kuntoon, joku heitti vierestä, että boomerit varmaan saaneet sen jumiin. Minulla boomerilla jäi sauvat kuomun väliin, mutta kertaakaan en pudonnut hissistä.

What happens in Levi, stays in Levi. Hullussa Porossa emme kuitenkaan käyneet 😊.

 




lauantai 31. joulukuuta 2022

Tornberget

Punainen talo, vihreä talo, keltainen talo. Tuolla on iso punainen kaksikerroksinen rakennus, jonka yhdellä seinällä on ainakin 12 ikkunaa. Onkohan se majatalo, vai asuuko siinä joku iso varakas perhe?

Erään mansardikattoisen talon edustalla on iso pensasaita, joka on leikattu millin tarkasti kulmikkaaseen muotoonsa. Selkä ihan suoristuu, kun kävelee aidan ohi. Viereisen talon edustalla on puinen keinulauta, jonka päällä istuu hyppelihiiri tonttulakki päässään.

Aurinko paistaa matalalta. Se on juuri ja juuri jaksanut nousta kinkkumahansa kanssa Kråkön yläpuolelle. Rannan puinen laituri ja vinksin vonksin seisovat venetolpat ovat paikoillaan jään ympäröidessä niitä. Puisten talojen eri väriset seinät hohkaavat kauniina joka puolella. Ei ole tuulenvirettäkään ilmassa. Aika on pysähtynyt. 

Rantaan kävelee vanha rouva, jonka ystävälliset silmät hymyilevät. "Asun tuossa vihreässä talossa", hän viittilöi rannasta hieman takaviistoon. Keinutuoli on sijoitettu tupaan ison ikkunan taaksen, jotta siitä voi katsella ulos ja ihmetellä elämää. "Viihdyn niin hyvin täällä, vaikka yksin asunkin.” Samassa ohitsensa kävelee kaksi miestä, ja toinen asettaa lempeästi kämmenet rouvan olkapäille. "God dag!" Hammarsin taika tarttuu minuunkin.

Lähdetään kohti Tornbergiä. Nahkasaappaat hieman lonksuvat jaloissani, mutta pohjissa on hyvä pito, joten rantaraitilla on helppo liikkua. Laitan välillä silmät kiinni ja hymyilen itsekseni. 

Tornbergille johtava mäki on aika jyrkkä, mutta kantikkain kivuten ei mene aikaakaan, kun olemme kukkulan laella. Vasemmalle vai oikealle? Ehkä ensin oikealle. Puikkelehdimme puiden lomitse, ja edessämme aukeaa aivan huikea näkymä. Täälläkö Edelfelt istui maalatessaan Porvoon saaristomaisemia? Aurinko paistaa sen verran alhaalta, että lumipeitteisen salmen ylle leviävät mahtavat piikkisikamaiset varjot Kråkön saaresta. 

Vaihdamme kukkulaa polun toiselle puolelle. Joku peura on käynyt uhkarohkeana kuikuilemassa aivan jyrkänteen reunalla. Viistosti oikealla siintää Hammarsin kylä. Hengitän ison henkäyksen sisään tätä tunnelmaa, ennen kuin laskeudumme takaisin rantaraitille. On joulukuun 28. päivä, ja on aika palata kaupunkiin ottamaan vastaan uusi vuosi.






keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Joulutarina

 


Aamun hiljaisuus.

Kuusen tuoksu. 

Omanlaiset joulutortut ja pilke silmäkulmassa.


Muruja täynnä oleva punainen Marimekon pöytäliina.

Possuja, pupuja, tähdenlentoja. Nöf, röh ja ruotsiksi nöff.


Mandariinit mariskoolissa.

Piparkakkutalo kirkasvalolampun loisteessa.

Mielikuvissa lapsuudenystävän iso halaus ennen joulurauhan julistusta.

Rapisevat joululahjapaperit ja pojan hymy.


Tytön aito välittäminen.

Kirkon penkillä käsivarret kiinni toisissaan.

Rutistus ja hyvän joulun toivotus.

Haluan Sinulle Hyvää.





sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Elämää otusten kanssa

Lapsenlapsen ahmaspistiäiskokoelmasta

Otus munii toisen otuksen sisälle tai ulkopinnalle, ja kuoriuduttuaan toukka syö isäntänsä elävältä. Reijo Jussila pyydysti ensimmäisen otuksensa kotipihaltaan Korsholmanpuistikko 16:sta Vaasasta 21.8.1955. Ensimmäisen tieteelle uuden lajin hän kuvasi vuoden 1965 väitöskirjassaan. Ahmaspistiäiset - tuttavallisemmin otukset - Kevolta Peruun ja Singaporesta Grönlantiin ovat olleet tutkijan mikroskoopin alla jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Tieteellisiä julkaisuja on kertynyt yli 140, ja vuosien saatossa Jussilalle on syntynyt upea oma ahmaspistiäiskokoelma.

Loispistiäiset tuovat tasapainoa maailmaan

Isäntänsä elävältä syövät otukset eivät kuulosta kovin mukavilta, mutta loispistiäiset kantavat oman kortensa kekoon maailman järjestyksen ylläpitäjinä. Tuholaiset lisääntyisivät aivan hirveästi ilman niitä. Joitain loispistiäisiä käytetään myös luonnonmukaisina tuholaistorjujina kasvihuoneissa, valaisee Jussila.

Ahmaspistiäisten heimo on runsaslukuinen ja monipuolinen loispistiäisten heimo. Suomessa lajeja tunnetaan noin 2700. Pistiäisten lahkoon kuuluvan Ichneumonidae (engl. Darwin wasps) - loispistiäisheimon suomenkielinen nimi ahmaspistiäiset on Jussilan keksimä, ja se on ollut virallisesti käytössä vuodesta 2009 lähtien. Ovatko pistiäiset sitten ahman näköisiä, vai mistä moinen nimi? Ei nyt sentään, vaikka ahma oli Jussilankin mieleen tullut saaliin kimppuun hyökkäävänä petona. Ehkä lähemmäksi nimen alkuperää pääsee Ahmasvesi, joka on entinen merenlahti ja nykyinen järvi Uudessakaupungissa, kertoo Jussila.   

Vanessa iosta kaikki sai alkunsa

Mistä innostus hyönteisiin sai alun perin alkunsa? ”Siitä, kun Vaasan kihlakunnantuomari Birger Lingonblad pyysi minua katsomaan hänen perhoskokoelmaansa. Olin silloin viisitoista.”, kertoo Jussila. Birger Lingonblad oli jutellut Vaasan Valio-Autossa työskennelleen Jussilan isän kanssa. Autokauppoja ei syntynyt, mutta isä oli kertonut luonnosta kiinnostuneesta teinipojastaan. ”Siitähän Lingonblad innostui, ja pääsin kylään Hjördis ja Birger Lingonbladien hienoon kotiin lähellä Vaasan kirkkoa”, muistelee Jussila. Nuoreen poikaan teki vaikutuksen upean kokoelman lisäksi hänen saama ruhtinaallinen kohtelu kahveineen ja kakkuineen. ”Sain lähtiessä lahjaksi Vanessa ion eli silloin harvinaisen neitoperhosen. Siitä kaikki alkoi. Seuraavana kesänä rupesin keräämään näitä isoja päiväperhosia”, kertoo Jussila. Birger ja Hjördis Lingonbladin noin 900 yksilön perhoskokoelma kuuluu nykyään Pohjanmaan museon luonnontieteellisiin kokoelmiin. Suurin osa siitä on tällä hetkellä luonnontieteellisen keskusmuseon hallussa Helsingissä. (Jokela, T., 2022)

”Gradututkielmani tein perhosista, mutta sen jälkeen halusin tutkia jotain erikoista – jotain, mitä niin moni muu ei tee. Mietin, että loispistiäisiä on vaikka kuinka paljon, ja ne olivat kauniita, joten niistä voisi saada myös hienoa kokoelmaa”, kertoo Jussila. Jussila pyysi ja sai käsiinsä ruotsalaisen Ichneumonidae -tutkija A. Romanin väitöskirjan vuodelta 1909, ja siitä tuli ponnahduslauta omaan lisensiaattityöhön ja edelleen väitöskirjaan. Kuten gradun, niin lisensiaattityön ja väitöskirjan materiaali on kerätty Lapin Kevon alueelta. ”Siihen aikaan Kevon tutkimuslaitos oli rinkka mun selässä”, naurahtaa Jussila.

Tärkeä esikuva nuorelle Jussilalle oli myös pistiäistutkija Wolter Hellén, jota hän kävi usein tapaamassa Helsingin Käpylässä. ”Wolterin ansiosta pääsin lopullisesti kärryille ahmasista”, sanoo Jussila. 

Haavit heiluen maailmalla

Ahmaspistiäisten heimo on suuri, ja niitä löytyy Euroopan lisäksi kaikkialta maailmasta Intiasta Etelä-Amerikkaan ja Singaporesta Afrikan mantereelle. Antarktiksella lajeja ei ole tiettävästi tavattu, mutta Jussila kertoo kuvanneensa paljon muun muassa grönlantilaisia lajeja. Kysyttäessä hienoimmista pyydystämistään pistiäisistä, Jussila mainitsee vuoden 1965 väitöskirjassaan kuvaamansa kauniin Ophion kevoensiksen ja Singaporesta vuonna 1994 myös tieteelle uutena lajina kuvaamansa jännän Singalissaspis tricolorin.

Yhden ikimuistoisimmista tutkimusretkistään Jussila teki Peruun vuonna 1998 yhdessä Ilari Sääksjärven kanssa. Haavit heiluivat niin Amazonian alueella kuin Andeilla. Jussila sai aikoinaan entisen Kastun lukion oppilaansa innostumaan ahmasista niin, että linnut saivat jäädä. Lieneekö ylioppilaslahjaksi annetulla hienolla ahmaspistiäislaatikollisella ollut osuutta asiaan. Nykyään professori Ilari E. Sääksjärvi on Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön johtaja.

Paapan hyönteiskokoelma

Kotona Turun Paattisilla Jussilalla on nyt oma upea hyönteiskokoelma, jollaisesta hän nuorempana vasta haaveili. Työ pistiäisten parissa jatkuu edelleen, ja kirjallisuutta riittää hyllyissä metrikaupalla. Haastattelupäivänä Jussila kertoo juuri printanneensa 143. julkaisunsa.

Iltaisin Jussila laittaa valitsemansa otukset hiekalla täytettyyn astiaan pehmenemään. Seuraavana päivänä kosteus on saanut aikaan sen, että siivet, koivet ja tuntosarvet saa helposti muokattua nätimmän näköisiksi ja helpommin preparoitaviksi. Tammikuussa yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä Jussila preparoi myös pikkiriikkiset, jopa kolmen millin otukset.

Millainen luonteenpiirre on sitten hyväksi loispistiäistutkijalle? ”Jämpti pitää olla ja vähän omituinen”, vastaa Jussila. ”Normaalit ihmiset tutkivat kasveja tai lintuja, mutta me loispistiäistutkijat ollaan sellaisia erikoisuuksia, ei ollenkaan tavallisia.”, nauraa Jussila. 

Yhdeksi syyksi hyväkuntoisuudellensa Jussila mainitsee geenit, toiseksi tutkimukset ja tekemiset. Paula -vaimon, eli Fammun tärkeys käy myös ilmiselväksi. Jussila, läheisille tuttavallisemmin Paappa, on myös ikionnellinen kaikista lapsenlapsistaan. Paapalla on suuri sydän, jonne mahtuvat kaikki sukulaiset ja ystävät.

***

Reijo ”Paappa” Jussila

·         Syntynyt perjantaina 13.1.1933

·         FK + FM Turun yliopisto, 20.5.1953, FL 29.10.1964

·         FT Turun yliopisto, 21.10.1965 (promovoitu 1966)

·         Dosentuuri Turun yliopisto, 1970 (jatkuu edelleen)

·         Turun klassillisen lyseon luonnonhistorian ja maantieteen ylimääräinen lehtori 1.9.1960 – 31.8.1970

·         Helsingin normaalilyseon vt luonnonhistorian ja maantieteen yliopettaja 1.9.1967 – 31.8.1968

·         Raunistulan yhteislyseon luonnonhistorian ja maantieteen vanhempi lehtori 1.9.1970 – 31.7.1976

·         Kastun lukion ja peruskoulun yhteinen valtion biologian ja maantiedon lehtorin virka 1.8.1976 – 31.7.1996 (toiminut samalla Turun ja Porin lääninkouluttajana ja -ohjaajana)

·         Kastun lukion vararehtori 1.9.1986 – 31.12. 1993

·         Kastun lukion apulaisrehtori 1.1.1994 – 31.7.1996

·         Kolme lasta ja kuusi lastenlasta

·         Asuu Turun Paattisilla lammen rannalla puolisonsa Paula ”Fammu” Lammes-Jussilan kanssa.

·         Täyttää 90 vuotta perjantaina 13. tammikuuta 2023.

* Lingonbladien perhoskokoelma käsittää noin 900 yksilöä, ja on kerätty noin 1920-40 -luvuilla. 

Lähteet: 

Reijo Jussilan haastattelu

Tuomas Jokela, Amanuenssi, Luonnontieteelliset kokoelmat, Vaasan kaupungin museot

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Ebban tarina III

Pläts! Ebba sai inisevän hyttysen litistettyä poskeaan vasten. Kammarissa oli vielä hämärää, mutta pari auringonsädettä välkehti välillä sisään. Ihana aamu - kaikki on vielä edessä, mietti Ebba mielessään. 

Muut vielä tuhisivat pedeissään, joten Ebba koitti siirtää vaivihkaa jalkansa sängyn reunojen ulkopuolelle, ja hivutti jalat yksi kerrallaan viileälle puulattialle. Se narahti joka askeleella. Ebba pidätteli hengitystään, mutta pääsi ulko-ovelle muiden heräämättä. Isä käänsi kylkeään, mutta puhina ja kuorsaus jatkuivat hetken päästä. Ebba sujautti nahkasaappaansa jalkaan, ja avasi varovasti tuvan oven, ja sujahti ulos. Verannalla Ebba hengitti syvään sisään raikasta kevätilmaa pään noustessa samalla ainakin pari senttiä. 

Maa oli vielä kostea, ja puiden lehdillä oli kastetta. Ebba hyppeli polkua pitkin kohti rantaa.Valkovuokkojen kukat olivat vielä kohmeisia ja nupuillaan. Muutaman tunnin päästä ne olisivat syli auki kohti aurinkoa. 

Ebba istahti mukanaan ottamansa filtin päälle rantakivetykselle. Meri oli ihan tyyni. Jos kukat vielä verryttelivät, niin linnut olivat jo täydessä vauhdissa. Haahkapari lensi aivan veden pintaa myöden Ebban silmien edestä. Telkkäkoiras oli jo löytänyt mielitiettynsä, ja pöyhisteli rintaansa naaraalle. Naarastelkkä ei vaikuttanut kiinnittävänsä mitään huomiota viereiseen performanssiin.

Tänään on isän syntymäpäivä. Ebba ponnahti ylös, otti filtin kainaloonsa, ja päätti mennä laittamaan tulen keittiöön valmiiksi aamiaista varten. Äiti oli leiponut kotona tiikerikakkua juhlan kunniaksi. Isä vielä teeskenteli nukkuvansa, kun muut herättivät hänet laulullansa: 

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea isä, paljon onnea vaan!











lauantai 22. lokakuuta 2022

Ebban tarina II

 

Vedessä kelluu jäähileitä. Jäähilemurska on valkoista, osin läpinäkyvää ja reunoilta röpelöistä. Kun sitä sohaisee kepillä, kuuluu hauska ritinä ja ratina. Aallon haukatessa jäähileet suuhunsa valkoisuus muuttuu läpinäkyväksi. Aallon karatessa takaisin ulapalle valkoiset pilkut pompsahtavat pikkuhiljaa sieltä täältä takaisin pintaan. Niillä tuntuu olevan hauskaa keskenään. Kiusoittelevatko ne kanssani, kun ne pujahtavat takaisin veden alle juuri kun saan katseeni kohdistettua pilkkuihin?

Isä herättää minut ajatuksistani: ”Lähdetäänpäs Ebba veneretkelle!” Ei aikaakaan, kun olemme koko perhe veneessä. Minä soudan useimmiten, ja kovalla tuulella isä pitää perää melalla, jotta vene kulkee oikeaan suuntaan. Nyt on toukokuu, ja meri on vielä kylmä, joten minulla on kelsiturkki päällä. Hameen alla on äidin kutomat villahousut. Jalassa minulla on nahkaiset saappaat. Måns potkii minua välillä selkään veneen kokasta, kun koitan soutaa oikein pitkin vedoin. Arthur istuu äitini kanssa tuhdolla. Oikeanpuoleinen hankain hieman narisee soutaessa, mutta äiti lorauttaa vähän jääkylmää vettä siihen, niin nitinä hieman laimenee. Ollaan menossa tervehtimään Rönnholmeja naapurisaareen. Soutumatka on lyhyt, mutta matkalla on iso selkä, jossa aallot pääsevät nousemaan vaahtopäiksi. Aina kun vene iskeytyy aallon harjalta takaisin veden pintaan, Måns kiljahtaa riemusta. Kun pääsemme tuulelta suojaan, tuntuu, ettei minun tarvitse kuin lipaista vettä airoilla, ja vene liukuu liplattaen eteenpäin. 

Rantautumispaikka on kohti etelää, joten jäähileistä ei ole enää tietoakaan. On aina jännittävää, saako veneen keulan osumaan keskelle rantatörmällä makaavaa puista lavettia. Onnistui! Hyppään rantaan, ja vedän veneen maihin niin, että muut pääsevät helposti nousemaan veneestä pois. Vanhimpana lapsena joudun aina huolehtimaan pikkuveljistäni, ja se on välillä aika rasittavaa, vaikka heistä tykkäänkin. Måns roikkuu minussa kuin takiainen takissa konsanaan. 

Rönnholmin isäntä Peter tervehtii meitä iloisesti mökkinsä verannalta. Peterin poika Alvar tykkää kalastaa, ja on tosi taitava kitaran soittaja. Olisin toivonut, että Alvar olisi ollut myös saaressa, mutta hän on käymässä Porvoossa äitinsä kanssa. Olen vähän ihastunut Alvariin, mutta minusta tuntuu, että Alvar mielii Elinin perään. Elinillä on lumoavan kauniit suuret silmät ja tummat silmäripset ja paksu pitkä tumma tukka. Minä taasen olen muodoltani poikamainen, hampaat ovat kuin oravalla ja silmät vinkeät vähän niin kuin possuilla. Äiti kehottaa minua laittamaan joskus rusetin päähän, mutta minä tunnen kuitenkin olevani vapaa, kun hiukset asettuvat itsekseen, ja ovat hieman sotkussa. Tuntuu hauskalta, kun tuuli tarttuu hiuksiin, ja nostaa ne kohti taivasta.

Tykkään tehdä tutkimusretkiä ympäriinsä, ja isä on opettanut minulle puiden halkomista, tulen tekoa ja osaan minä käyttää työkalujakin. Se ei tunnu tekevän nuoriin miehiin vaikutusta. Minusta tuntuu, että tytöt rupeavat kikattamaan ja kihertämään poikia nähdessään, ja mitä hölmömmäksi tytöt tekeytyvät, sen suuremman vaikutuksen he poikiin tekevät. Joskus tuntuu, että pojat menevät ihan sekaisin viettelevistä tytöistä. Silloin poikiin ei saa enää mitään kontaktia, ja heillä menee jotenkin silmätkin ihan sikkuralle. Välillä ihmettelen sitäkin, että miksi äiti mielistelee isää, ja varmistelee koko ajan, että hänellä on kaikki hyvin.  

”Ebbaaaaa, tuu heittämään leipiä mun kanssa”, keskeytti Arthur ajatukseni. ”Tullaan tullaan”, vastasin. Arthur heitti ensin, ja hän sai kaksi leipää. Löysin maasta hyvin litteän kiven, ja taivutin ranteeni taakse, ja niin lähti kivi lentoon melkein meren pintaa pitkin. Plop, plop, plop, plop, neljä leipää! ”Minäkin haluan”, huusi Måns verannalta. ”Tulen hakemaan sinut”, odota ihan pieni hetki vielä, vastasin. Hetken päästä heitettiin yhteisvoimin Månsin kanssa uusi tämänvuotinen ennätys, eli huimat viisi leipää. 

Äiti, isä ja Peter jäivät juttelemaan verannalle, mutta minä ja pojat lähdetiin retkelle. Otin Månsin reppuselkään, ja lähdettiin matkaan. Matkalla meitä vastaan tuli hyönteistutkija. Hän huitoi vauhdikkaasti haavia puolelta toiselle heinikkoa kahistellen. Perhoset jo vetreyttivät siipiään yllämme, mutta tämä hyönteistutkija oli kiinnostunut loispistiäisistä, jotka lymyilivät heinikon suojassa. Toivotimme hänelle hyvää päivän jatkoa, ja jatkoimme matkaamme kohti saaren länsirannan sileitä kallioita. Istuimme hetkeksi kalliolle – hyvin pieneksi hetkeksi kuitenkin, koska pohjoistuuli sai meidän kaikkien hampaat kalisemaan ja silmät vuotamaan. Söderskärin majakka siintyi kaukana lännessä horisontissa. Mietin, millaista olisi asua majakkasaarella. Se voisi olla aika hurjaa syysmyrskyssä, mutta jollain lailla ajatus kutkutti mieltä kivasti. 

Samassa hetkessä Måns kutitti minua kainalosta, ja hetken päästä päästi ison paukun. Ratkesimme kaikki nauramaan. Keskipäivän hernekeitto taisi tehdä tehtävänsä. Isosiskon vastuu kolkutti takaraivossani, joten päätin pian, että lähdetään takaisin Peterin huvilalle. Äiti olikin jo ollut vähän huolissaan, minne olimme menneet. Äidin ollessa sivummalla isä röyhisti rintaansa, ja kehui minua Peterille rohkeaksi nuoreksi naiseksi. Suupieliini levisi leveä hymy.

Tuuli yltyi yltymistään, joten isä souti meidät takaisin kotisaarellemme. Palattuamme omalle mökille nälkä jo kurni, ja äiti valmisti meille hetimmiten päivällisen. Söimme kuoriperunoita ja paistettua haukea kananmunakastikkeen kera. Peter oli antanut meille päivällä virvelöimänsä hauet matkaan. Itse en pitänyt kalastamisesta, mutta Måns ja Arthur olivat innokkaita kalan narraajia. Jälkiruoaksi äiti paistoi piimästä tehtyjä ohukaisia. Isä pilkkoi sokerisaksilla sokeritopasta palasia kahviin, jota he äidin kanssa nauttivat ohukaisten kanssa. Me lapset saatiin aina iloksemme myös muutama sokerinpalanen imeskeltäväksi ohukaisten kanssa.

Kun vatsat olivat täynnä, kerättiin astiat, pestiin ja kuivattiin ne, ja vasta sitten pääsin uppoutumaan hetkeksi Ellen Mattsonin Vinterträdet -kirjaan, jotka olin sujauttanut laukkuuni mukaan. Joskus lukemani tarinat jatkavat elämää unissani, ja säpsähdän keskellä yötä ja mietin, onkohan sängyn alla jotain. Toisinaan olen kurkannut vaivihkaa sängyn alle tarkistaakseni asian. Toistaiseksi en ole nähnyt siellä kuin pienen hiiren, joka jähmettyi niille sijoilleen, kun näki minun ylösalaisin olevan pääni ja lattiaa nuolevat hiukseni. 

Mökin lattia on isoista lautalankuista tehty, ja se nitisee hauskasti sen päällä kävellessä. Minä ja Arthur nukutaan tuvassa, mutta Måns nukkuu äidin ja isän välissä toisessa huoneessa. Måns välillä uhmaa, että hän kyllä uskaltaa nukkua yksin, mutta aika usein hän hiipii yöllä takaisin äidin ja isän vällyjen väliin. 

Tänään on lauantai, joten lämmitetään rantasauna vielä illalla. Olin aiemmin tehnyt kiehisiä ison kasan, joten saunan kiukaan sytytys onnistui ensimmäisellä yrittämällä. Syttyvän tulen ritinää ja ratinaa on kiva kuunnella saunassa. Yhtäkkiä humahtaa, ja tuli leviää yltympäri kiukaan sisällä.  Sillä aikaa, kun sauna kiuas lämpeni, kannoin sadevettä sadevesisäiliöistä muuripataan.

Ensin saunoo aina talon naisväki, ja lopuksi miesväki. Saunarannassa on kapea laituri, josta pääsee uimaan mereen. Vesi oli vielä jääkylmää, joten en kuitenkaan uskaltautunut vielä pulahtamaan. 

Pujahdin flanelliseen yöpukuuni saunakammarissa, ja pyysin äitiäni solmimaan nauhat niskan takaa kiinni. Päämökille oli sen verran lyhyt matka, että viipotin pelkässä yöpuvussa ja nahkaisissa saappaissani polkua pitkin kohti metsän reunalla olevaa päämökkiä. Öljylampun valo kajasti ikkunoista houkuttelevasti. 

Isä ja pojat olivat jo pukeissaan valmiina saunomaan, ja he lähtivät samalla oven avauksella kohti rantaa. Minä jäin hetkeksi yksin mökkiin, ja katselin öljylampun valosta syntyviä valon ja varjon leikkejä hirsiseinällä. Kömmin pian sänkyyni filtin alle ja uppouduin kirjaani. Tunsin, että olin kasvamassa aikuiseksi, mutta olo oli oudon ristiriitainen ja hieman pelokaskin. Täällä mökillä saaressa perheen kanssa olo on turvallinen. 

Söderskärin majakka


sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Fiskarsinmäki


Lehmukset varjostavat mukavasti ruohikossa loikoilevia lehmiä. Välillä ne huiskauttavat häntiänsä, ja antavat selällä kutitteleville kärpäsille vauhtia. Maiskuti, maiskuti - heinä sulaa pikkuhiljaa suussa. 

Mööööööö! - huutaa Simo -sonni puun takaa. "Joku on jättänyt aitauksen portin sepposen selälleen." Jaksatteko nostaa ahterinne ylös, niin lähdetään kiertämään Fiskarsinmäen luontopolku? "Polku on lehmällekin leveä, ja iso lehtometsä antaa auringon paahteelta suojaa." 

"No toden totta me jaksetaan", huikkaavat Vilma ja Apila -lehmät hieman närkästyneinä. Vapauden kunniaksi Vilma ja Apila pyöräyttävät takajaloilla pari piruettia, ja käyskentelevät portista ulos utareet puolelta toiselle keikkuen. 

"Osaatsä Simppa kävellä kahdella jalalla?" "En osaa, mutta osaan juosta niin kovaa, että maa pöllyää!". Samassa Vilman ja Apilan silmät täyttyvät hiekkapölystä, ja hännänpäät heilahtavat ilmavirtauksessa. Kun he saavat silmänsä taas auki, niin Simo -sonni on jo lehtometsän reunalla matkalla kohti Espoonlahden luonnonsuojelualueen lintutornia. Sieltä avautuu hieno maisema Kallviksundetille. 


Routa lehmän kotiin ajaa, joten Simo, Vilma ja Apila kulkevat puolijuoksua Mankinjoen reunaa pitkin kohti kotiaitausta.

Matkalla he ihmettelevät eriskummallisia puita, ja sammaleen nuolemia oksia.