Lahna autossa

Auringon säde osui silmään, ja Minna nosti luomea hieman ylöspäin. Se valahti kuitenkin pian takaisin. Minna käänsi kylkeä, ja sängyn jouset nirskuivat samalla.

Juhannusaatto. Minna oli kutsunut vanhoja koulukavereita Helsingistä viettämään kesäyön juhlaa Kuhmoisiin uuteen kotiinsa. Vieraat saapuisivat kolmen hujakoilla, joten vielä saattoi loikoilla rauhassa. Pariskunnista kaksi olivat edelleen naimisissa. Merja ja Lari olivat hankkineet koiran nuorten lennettyä jo pesästä. Kata ja Micke taas olivat ostaneet kesämökin Hangosta. Ihmisillä piti olla jotain uutta, kun lapset eivät enää tarvinneet niin paljon vanhempiansa. Simppa sanoi tuovansa uuden naisystävänsä mukanaan. Juhannus oli aina vietetty samalla kaveriporukalla, joten siitä haluttiin pitää kiinni, vaikka erot ja uudet kuviot aina vähän aiheuttivat hämminkiä itse kussakin. 

Minna oli tavannut juhannusviikolla Pihlajakosken kaupalla paikallisen kalastajan, ja oli tilannut tältä kalat juhannuspöytään. Treffit oli sovittu kymmeneksi juhannusaattona. 

Kaupalle oli kuutisen kilometriä, ja Minna oli päättänyt hoitaa kalojen haun pyörällä. Vintin vanhus oli antanut vanhan Oiva -pyöränsä Minnalle talokauppojen kylkiäisenä. Siinä oli isot harmaat pyörät, musta tanko ja leveä satula jousineen. Pakkarilla oli pumppu, ja valoa kesäiltoihin toi dynamo.

Kello oli yhdeksän, joten Minna ponnahti narisevasta sängystä ylös, hörppäsi mukillisen Parisienne -kahvia ja lähti matkaan. Yöllä oli satanut, joten kesän tuoksu oli huumaava. Tie kaupalle on mutkikas ja mäkinen, joten reisilihaksille oli käyttöä. Puolivälissä matkaa Lammasniementietä jolkotti hirvi, ja se loikki aivan Minnan edestä Närväntien toiselle puolelle. Oksat rytisivät ja puut heiluivat, kun hirvas rymisti pusikon läpi kohti syvempää metsää. Oiva ei otusta pelännyt, vaan pyöritti pyöriänsä tottuneesti hiekkatietä pitkin. Tiessä oli välillä aikamoisia kiharoita, mutta satulan jouset pehmensivät niitä. 

Kalastaja jo odotteli Minnaa, kun tämä hiljensi vauhdin ja pysäköi suoraan kaupan edessä olevan puisen karhuveistoksen eteen. 

–Jaahas, sitä sitten tultiin pyörällä. Mä oon muuten Urpo, jollen ole aiemmin maininnut. 

–Selvä juttu, mä olen Minna. Mitä nämä kalat maksaa? 

–Parilla kympillä saat, ollos hyvä, vastasi Urpo. 

–Okei, voinko maksaa Mobile Pay:llä?, kysyi Minna.

–Anteeksi millä? Ei mulla mitään mopile peitä ole, käteinen kelpais, totesi Urpo. 

Minna kaivoi taskustaan rytistyneen kaksikymppisen setelin, ja ojensi sen miehelle. 

–Kiitos, ja oikein hyvää juhannusta teitille. Siinä on kymmenen siikaa, ja laitoin yhden lahnan kaupan päällisiksi. Lahnaa ihan turhaan haukutaan. Kyllä minä sanon, että se on enemmän kokkaustaidoista kuin kalasta kiinni, tokaisi Urpo. 

Minna heitti kalat mukanaan tuomaansa kylmäkassiin, ja lähti kotimatkalle. Käki kukkui metsässä, kun Minna kaarsi hikisenä kotipihaan kalat pyörän sarvessa keikkuen. 

Minna oli päättänyt savustaa siiat savustuspöntössä heti tuoreeltaan. Lahnan hän heitti kylmälaukussa hetkeksi auton takakonttiin odottamaan. Auton avaimet hän laittoi kylmälaukun päälle. 

Sillä aikaa, kun Minna oli hakenut savustuspöntön liiteristä, vanha mies oli laskeutunut vintistä pihalle. 

–Kuule, minä laitoin sun autos takaluukun kiinni, kun se oli jäänyt sepposen selälleen.

–Ei hemmetti, siellä on lahna!

–Lahna?

–Kyllä! Sain lahnan Urpolta. Onneksi ovet eivät menneet lukkoon, kun avaimetkin ovat siellä sisällä. Enää tarttis keksiä, mitä sillä lahnalla tekisi. Olisko sinulla sopivaa reseptiä lahnalle?

–Eihän minulla, mutta muorilla olisi ollut. Hän oli niin hyvä laittamaan murkinaa. Siellä sinun huoneessas on kyllä tallessa sellainen mappi, josta saattaisi löytyä kaikenlaisia reseptejä. Siinä mapissa lukee isolla TÄRKEÄÄ. Muorille ruoan laitto oli elämän tärkeimpiä asioita. Herkuilla hän välitti rakkauttansa kaikille. 

–Kiitos. Vilkaisen mappiin, kunhan saan nämä siiat pönttöön savustumaan. 

Hetken päästä Minna lähti lahna kainalossa sisälle. Mapista löytyi käsin kirjoitettuja reseptejä a:sta ö:hön. Välissä oli myös paljon päiväkirjamerkintöjä. L:n kohdalta löytyi kuin löytyikin muutama lahnaresepti. Minna valitsi grillatun lahnan

Kello kävi, ja ystävät saapuivat. 

–Hyvää juhannusta ja tervetuloa, toivotti Minna iloisena noki poskellansa.

Haukilahden rannassa

Täällä on leppoisaa.

Purjeveneet ovat laiturissa, pääskyset lentävät.

Muurahainen kiipeää kalliota edestakaisin.

Se ei kulje suoraan vaan välillä sivuttain, välillä kohtisuoraan ylös, sitten alas, oikealle, vasemmalle, oikealle ja sitten taas ylös.

Ylempänä kalliolla kulkee muurahaisten valtatie.

Nenään kantautuu tuomen kukkien tuoksu.

Lokki kakkaa puolen metrin päähän minusta.

Meri on tyyni. Purjeveneiden mastot ovat hiljaa.

Poikkipuoliaisen rannalla

Nuoret rakastavaiset olivat 1930 -luvun alussa Vihdin Sahapellon tilalla yhtä aikaa töissä. Tila sijaitsi pitkulaisen Poikkipuoliaisen rannalla Vihdissä. Pehtoorina eli työnjohtajana Sahapellossa työskennellyt Lauri sai houkuteltua Tyynen samaan paikkaan karjan hoitajaksi. Luin isovanhempieni Tyynen ja Laurin välistä kirjeenvaihtoa 1920 -ja 1930 -luvun taitteesta, ja aina kun kirjeissä mainittiin Sahapelto, niin ilma alkoi väreillä.

Karhumäkien Sahapelto 

Sahapellon tila lohkottiin vuonna 1923 Tervalammen kartanon maista. Urho ja Elin Karhumäki rakennuttivat Poikkipuoliaisen rannalle tanskalaistyylisen päärakennuksen. Erikoista rakennuksessa oli se, että ihmiset ja eläimet asuivat saman katon alla. Parhaimmillaan Karhumäillä oli 1500 kanaa, hevonen ja lypsykarjaa. (https://historia.vihti.fi/koti-nummela/lohjantie/karhumaki.htm)

Sahapellon päärakennus 1920-30 -luvulla

Urho Karhumäki ja Laurin isä Juho Ilomäki olivat serkkuja keskenään Multian Sahrajärven kylältä. Lauri työskentelikin usean vuoden työnjohtajana Karhumäkien tilalla. Tyyne viihtyi Sahapellossa marraskuusta 1929 marraskuuhun 1930 hoitaen karjaa. Myös Sulo -hevosesta tuli erityisen läheinen eläinrakkaalle tytölle.

Pehtoori ja karjanhoitaja 

Kesäkuussa 1929 Lauri houkutteli kirjeessään Tyyneä Nisulasta Vihtiin karjankaitsijaksi. Työt voisi aloittaa heti tai marraskuun alussa. Tyyne hoiti tuolloin neljättä vuotta karjaa Jyväskylän kupeessa. Tyyne viihtyi hyvin Nisulan tilalla, ja omien sanojensa mukaan nautti suuresti nupokyyttöjen vaalimisesta. Tyytyväinen herrasväki ei mielellään päästäisi Tyyneä lähtemään, mutta Sahapeltokin hieman kiinnostaisi:

”Kyllä minua se paikka vähän innostaa, kun siellä saisi enempi oman mielensä mukaan hommata. En kyllä viitsi sellaiseen paikkaan mennäkään, jossa emäntä on kotona, ja sitten täytyy talon työtä tehdä kaikki vapaa-ajat sisällä.”

Tyynen lapsuudenkoti oli Kuhmoisten Kortelahdessa Päijänteen rannalla, joten tyttö lienee tottunut siellä luonnon rauhaan:

”Kaupungin ilot ja huvitukset eivät tunnu tempaavan mukaansa. Minä kun olen sellainen maanlapsi, metsän tyttö.”

Lauri käytti kaikki keinot Tyynen taivuttelemiseksi: ”Tänne tulee siskoni Aune kanalaan harjoittelijaksi. Luulen, että tulisit hänen kanssaan hyvin viihtymään. Sitten sitä olisi kolme keskisuomalaista täällä, ei tulisi ikäväkään.”

Elokuussa Tyyne sitten kirjoitti, että on päättänyt jättää Keski-Suomen, ja suunnata kohti etelää.

”Eivät mielellään olisi Nisulasta päästäneet pois, mutta kun se niin päätin, niin lähden vain.”

Ja kun marraskuun alku lähenee, niin mustekynä taituroi Laurille:

”Nyt ohjaan kelkkani sinne etelään. Kuuleppas Lauri! Emme ole päättäneet tarkemmin sitä päivää, jolloin minun pitää olla siellä Sahapellossa. Minä menen laivalla kotia, kun se sopii matkaani niin hyvin. Sillä Päijännettä matkustaen tulee kaikista suorin ja halvin matka. Jos lähtisin Kuhmoisista maanantai -aamuna laivaan, niin silloin ehkä joutuisin jo iltajunalla Ojakkalaan.”

Ojakkalan rautatieasemalle* oli Sahapellon tilalta viitisen kilometriä. Toisinaan kyydin sai Sulo -hevoselta, toisinaan nuorukaiset kulkivat tuota väliä jalkaisin.

Rakkautta vain Poikkipuoliaisen rannalla

Työskennellessään samalla tilalla kirjeitä ei tietysti tarvinnut vaihtaa, vaan nuoret pystyivät nauttimaan elostansa Poikkipuoliaisen rannalla.

Poikkipuoliainen Kukan päivänä 13.5.2023

Sahapellossa oli tapahtunut jotain maagista, ja se välittyi kirjeistä, joita Tyyne ja Lauri kirjoittivat toisilleen Poikkipuoliaisen rannalla vietetyn yhteisen vuoden jälkeen.

”Oi, miten kauniina välkkyvätkään muistot, jotka jäivät sieltä Poikkipuoliaisen rannalta.”

”Muistin ne monet kerrat, joita yhdessä kuljimme rinnakkain. Kaikista ikävin oli minulla sunnuntaina Sinua ja Sahapeltoa.”

”On muistoja, joita aika eikä vuodet viedä voi. Muistot Sahapellon vien mä vuotten harmaitten taa.”

”Niin se Sahapelto! – se tuo aina niin paljon menneitä kauniita muistoja mieleen!”

”Kun katson tuonne järven taakse, sinne joen luo, niin minua aivan kuin nykäisee. Tule tänne Lankilaan, täältä mennään Sahapeltoon. Vieraampihan se on jo minulle asukkaiden puolesta, mutta siellä on niin paljon tuttua: Sulo, omat hoidokkini, niin – ja ne paljon puhuvat seinät.”

”Tuttu Sahapelto, miten paljon minulle merkitsetkään.”

Lauri ja Tyyne Sahapellossa

Aune, Tyyne, Lauri ja Sahapellon työntekijä

Sahapelto jää taakse, ja nuorten tiet erkanevat jälleen

”Lähetän sydämelliset terveiseni tämän kylmän myrskyisästi puhaltelevan pohjatuulen mukana sinne etelän maille kovasti kaipaamalleni Tyynelle. Toivon kuitenkin, että ne saapuisivat luoksesi lämpiminä ja lohdutusta tuovina”, kirjoittaa Lauri Tyynelle 28.7.1930

Myös Tyyne jättää Sahapellon taakseen marraskuussa 1930. Karhumäet vuokrasivat tuolloin Sahapellon tilan eteenpäin, ja Tyyne vaihtoi Lankilan tilalle viereisen Enäjärven rannalle.

”Lauantaina puoli 11 jätin hyvästit pienelle Sahapellolle ja viimesilmäykset Poikkipuoliaiselle. Voi miten ikävä minulla oli Sinun lähdettyäsi, en silmiäni tahtonut saada kuivumaan ensinkään. Muistin ne monet kerrat, joita yhdessä kuljimme rinnakkain.”

Ikävä on kova, mutta…

”Sinun kirjeesi tuovat elämääni iloa ja virkistystä niin kuin sade keväällä antaa eloa auringon kuivamille maille.”

”Hyvällä tahdolla ja iloisella mielellä voipi vastuksetkin tiellään voittaa.”

”Niinhän se kohtalo viskoo meitä kulkijoita sinne tänne! Olemmehan kuin pieniä pursia vastatuuleen ponnistelemassa elämän myrskyävällä merellä. Vaan onnellisina perille ehkä saavumme, kunhan vain purtemme ehjänä kestää.”

”On tämä meidän erillään olo välttämätöntä, niin kuin sen sinäkin olet huomannut. Monta ikäväähän sitä saa maistaa, vaan taasen tavatessa on entistäkin hauskempaa.”

Tyyne ja Lauri vihkaistaan 25.6.1932

Kuukaudet kuluivat ja kirjeet vaihtuivat, kunnes ”se on lauantaina 25. päivä tätäk. klo 1 päivällä, jolloin meidät vihkaistaan", kirjoittaa Tyyne Laurille kesäkuussa 1932, ja näin tehtiin ja isot juhlat vietettiinkin Tyynen kotitilalla Kortelahdessa. Urho ja Elin Karhumäki olivat tietysti mukana juhlissa.

Sahapellon rakastavaiset Tyyne ja Lauri

Urho ja Elin Karhumäen onnitteluruno hääparille

100 vuotta Sahapellon tilan lohkomisen jälkeen

2023 äitienpäivän aattona päätin huristella punaisella Yariksellani kohti Tervalampea. Vuoden 2023 kartasta en löytänyt Sahapeltoa, mutta Vihdissä asuvan ”vanhan vartsulaiseni” avulla sain käsiini kuvan vuoden 1958 kartasta, johon tuo rakkauden tyyssija, Sahapelto oli merkitty.

Matkalla kurvasin katsomaan, miltä Tervalammen kartanon päärakennus näyttää.

Ajettuani Tervalammentietä eteenpäin löysin lopulta myös sijoiltaan kääntyneen Sahapellontien kyltin.

Uskaltauduin hipsimään hieman tuota tietä kohti Poikkipuoliaista, ja siellä se kimmelsi hiirenkorvien takana. Näissä maisemissa Mummu ja Pappa taisivat rakastua.

Paratiisi

Poikkipuoliaiselle pääsee poikkeamaan parhaiten Salmen ulkoilualueelta. Yhden ulkoilureitin varrella olevan keittokatoksen nimi on osuvasti Paratiisi. Käytiin muutama vuosi sitten lapsuudenystävien kanssa siellä retkeilemässä.

Paratiisi keittokatos

Lähteet: Tyynen ja Laurin toisilleen kirjoittamat kirjeet 1929-1932

Kuvat: Kaisu Ilomäki ja Mummun ja Papan kuva-arkisto

*Ojakkalan rautatieasema suljettiin 1960-luvulla. Asema toimi myös yksityisen kapearaiteisen 600-millimetrisen Ojakkalan–Olkkalan rautatien pääteasemana vuosina 1912–1956. 

Kalsarinhakumatka

–Nyt tuli kuset housuun. Onneksi kerkesin kivuta tänne ullakolle, ettei lorahtanut tuvan lattialle. Vaihtokalsarit ovat vielä alakerran makuukammarissa. Enhän voi mennä likomärissä housuissa, saati Aatamin asussa, hakemaan uusia alusvaatteita sieltä. Ei auta kuin antaa pöksyjen kuivua, ja luottaa siihen, ettei tyttö tule tänne vintille haistelemaan. Joku ylpeys pitää vanhalla äijälläkin olla.

–Hetkinen, tossa hengarissahan ikkunan karmissa roikkuu muorin keltainen leninki. Pitäisikö pistää se päälle hetkeksi, ja hakea ne saakutin alushousut alhaalta. Ei kai tässä muu auta. Muori oli ysikymppisenäkin aika sorjassa kunnossa. Sääret olivat hoikat kuin varsalla. Elämä oli kertynyt siitä sitten reisistä ylöspäin. Taidanpa kiskaista mekon päälleni ja lähteä kalsarinhakumatkalle alakertaan.

Laskeuduttuaan vintiltä porstuaan, mies katsoo porstuan peilistä itseään. –Ei helkkari, tämä asuhan pukee minua.

*

Minna avaa makuukammarin ikkunan alla olevan lipaston oven. Ylähylly on täynnä eri värisiä, ruudullisia ja raidallisia miesten alushousuja kahdessa siistissä pinossa. Minna nostaa kalsarit lipaston päälle, ja tunkee omat vaatteensa sisälle. Alatasolla on valokuvakansioita ja mappi, jonka päälle on liimattu valkoinen tarra. Siinä lukee TÄRKEÄÄ. Mappia pitää pystyssä iso pahkasta tehty kulho. Sen sisällä on kymmensenttinen valuraudasta taottu avain. Kädensija on hieman vääntynyt. Samassa Minna kuulee, kun vanhus avaa tuvan oven, ja laittaa varmuuden vuoksi lipaston ovet kiinni.

*

–Anteeksi neiti, mutta tulisin hakemaan makuukammarin lipastosta vähän vaihtovaatetta.

Vanha ukko seisoo keltaisessa mekossa makuukammarin oven suussa. Minna katsoo häntä silmät ymmyrkäisinä, kunnes ei enää pysty pidättelemään hymyään. Itse asiassa hän purskahtaa kunnon nauruun. Minnan hersyvä käkätys on niin kova, että ikkunan takana istuva talitiainen pelästyy, ja lähtee lentoon.

Ukonkin silmät menevät sirrille ja suu vääntyy vinosti hymyyn.

–Onpa mahtavaa, että tässä talossa raikaa pitkästä aikaa. Muori oli kova nauramaan. Voi kuinka minä kaipaan sitä sorinaa. Kun muori käkätti, niin talon hirretkin nitkahtelivat. Elo naurun tahdissa on niin mukavata.

Minna nyökkää, ja kurottautuu samalla lipaston päällä olevan vaatepinon luo ojentaen samalla sen vanhukselle. Mies vastaa tattis, kääntyy kannoillaan ja toivottaa mukavaa iltaa.

Kuultuaan miehen päässeen takaisin vintille Minna heittää farkkutakkinsa päälleen ja sujauttaa Yariksen avaimet taskuunsa. Ilta-aurinko vielä häikäisee, joten aurinkolasit ovat tarpeen. Ennen lähtöään Pihlajakosken Vonkamieheen pizzalle Minna päättää kävellä ja haistella vähän maalaismaisemaa. Hän tunnustelee Närväntietä tennareidensa alla aina Hevossaarentien risteykseen asti. Hiekkatietä reunustavat ojan penkereet ovat täynnä päivänkakkaroita, hiirenvirnoja, puna-apiloita ja niittyleinikkejä. Joukosta erottuu edukseen jokunen mesiangervokin. Vasemmalla ohrapeltojen takana siintyy kimalteleva Päijänne. Oikealla puolella  pelto levittäytyy metsän rajaan asti. Missään ei näy ihmisiä. Sen sijaan aukealla tepastelee kolme kurkea. Hetken ne tuijottivat Minnaa, mutta jatkavat sitten syömistä.

Jasmiinipensas

Minna hidastaa uuden karhean Toyota Yariksen vauhdin kahteenkymppiin. Närväntien kyltti on hieman alaspäin kallellaan. Ruoste on syönyt ensimmäisen N -kirjaimen lähes kokonaan. Närväntie 2. Se on Minnan uusi osoite tästä lähtien.

Tien pätkä on lyhyt, ja vasemmalla siintää iso valkoinen mansardikattoinen talo. Minna avaa auton ikkunan, ja kesäkuun tuoksu tulvahtaa kasvoille. On lauantai, kesäkuun 16. päivä, ja Minna on jättänyt Helsingin pölyt taakseen ja muuttanut Kuhmoisiin. Muuttokuorma saapuu seuraavan viikon maanantaina.

Minna kaartaa pensasaidan välisestä aukosta pihalle. Siinä se on. Uusi talo, uusi elämä. Samalla hetkellä Freddie Mercury laulaa auton kaiuttimista Don’t stop me now…. Minna sammuttaa auton, ja Freddien ääni katkeaa veitsellä leikaten.

Valkoisilla tähdillä koristellut punaiset Conversen tennarit uppoutuvat pihan ylikasvaneeseen nurmikkoon. Reisistä rispaantuneet vaaleat farkkusortsit ja keltainen toppi päällään Minna kävelee kohti talon pääovea. Kuten kaupantekohetkellä sovittiin, avain löytyy oven edessä olevasta kukkaruukusta. Ensimmäistä kertaa elämässään Minna asuu yksin isossa omakotitalossa. Tai niin hän sillä hetkellä kuvittelee.

Avain sopii lukkoon, ja Minna avaa hieman lonksuvan oven ja astuu sisään. Porstuan vasemmalla laidalla on vanha ruskea pulpetti punasiniraidallisen räsymaton päällä. Toiselta laidalta lähtee portaat vintille. Katossa roikkuu hehkulamppu ilman varjostinta. Ikkunalasit ovat vanhaa lasia. Niissä näkyy lasinpuhalluksen jälkiä.

– Tervetuloa, kajahtaa tuvan perältä. Minna hieman säpsähtää, koska he eivät olleet sopineet, että vanha mies on paikan päällä muuttopäivänä.

–Kiitos, kiitos, vastaa Minna.

–Siirsin petivaatteeni vintille, niin saat minun makuukammarini het käyttöösi, sanoo mies.

–Ei ole kiirettä tyhjentää vinttiä, toteaa Minna perään.

–Juu, minä pyysin pojat Pihlajakoskelta apuun, ja minulla on nyt kiva soppi tuolla ylhäällä. Sänky ja kirjoituspöytä. Kyllä minä niillä pärjään.

–Anteeksi kuinka? Minna kysyy

–Niin minähän myin sinulle tuvan, porstuan, keittiön ja makuukammarin. En minä vintistä mitään puhunut, mies vastaa.

Mitä ihmettä, mietti Minna mielessään. Luuleeko ukko jäävänsä asumaan tänne. Minna tuntee sydämen sykkeen nousevan ja punan leviävän kasvoilleen, mutta päättää lähteä ulos kiertämään taloa.

Talon seinustalla on harmaa penkki, johon Minna lysähtää istumaan. Penkin ympärillä on kummallakin puolella isot rehottavat pensaat, joissa on valkoisia kukkia. Avioeropaperit tulivat postissa toukokuussa, ja nyt piti alkaa uusi vapaa elämä. Eikö se jo riittäisi yhdelle ihmiselle täksi kesäksi. Minna nojaa auringon lämmittämään seinään ja laittaa silmät kiinni. Lintuja täällä ainakin riittää, toteaa Minna ennen nukahtamistaan.

–Jaahas! Keitin meille sumpit uuden alun kunniaksi, sanoo mies.

Minna säpsähtää hereille, ja pyyhkii suupielistään valuneen kuolan pois. Ei ole totta. Eikö toi ukko jätä minua rauhaan. Juuri nyt Minna on niin uupunut kaikesta, että hän päättää kuitenkin nousta vanhuksen perässä kahville.

Miehellä on ruskeat villakangashousut ja saappaat jalassa. Housujen vyötärö on niin löysä, että jos henkselit napsahtaisivat irti, housut putoaisivat nilkkoihin. Mies ontuu toista jalkaansa. Välillä edestä kuuluu kiroilua. Ei ole helppoa tuollakaan, miettii Minna.

Tuvan lattia on harmaaksi maalattua lautaa. Seinät ovat hirsipuuta. Sisällä on viileää, vaikka ulkona paahtaa aurinko.

–Laitoin nämä äitimuorilta perimäni kahvikupit, kun nyt ihan Helsingistä asti tuli vieraita. Tai no, ethän sinä mikään vieras ole. Sinun kotishan tämä nyt on.

Minna hörppää kahvia ja tuijottaa miestä. Miehen käsi vapisee hänen tarttuessaan kahvikupin korvaan.

–Olisin pyytänyt naapurin Hilmaa tuomaan vehnästä kyliltä, mutta hän on jossain liesussa. Käyhän tämä sokeripalankin kanssa.

Mies tunkee suuhunsa sokeripalan, ja ryystää kahvia sen lävitse.

Minna kiittää kahvista, ja lähtee autollensa hakemaan jättimäistä vaaleanpunaista Björn Borgin kassiansa. Sen saa selkään, joten käsiinsä hän nappaa vielä pari muuta kassia Yariksen takakontista.

Mies katselee ovelta. –Yksin pääsee nopeammin, mutta yhdessä pidemmälle. Auttaisin, mutta tuo mun jalka on niin huonossa kunnossa, ettei musta nyt oikein ole avuksi.

–Kyllä mä pärjään. Olen tottunut kantamaan kaiken itse, vastaa Minna.

–Kuuletko, kuinka satakielet laulavat? kysyy vanha mies

–Joo, kyllä mä kuulen, valehtelee Minna miehelle.

Todellisuudessa Minna ei erota pulun pulinaa variksen äänestä.

–Se penkki, jolla istuit, oli minun ja muorin lempipaikka näin alkukesästä. Jasmiinipensas kukkii siinä ympärillä, niin alkoi aina hormonit hyrrätä, sanoi mies.

Minna ei olisi halunnut ajatella yhtään miestä tällä hetkellä, eikä ainakaan sitä, miten hänen hormoninsa hyrräävät. Minna vilkaisee kuitenkin vaivihkaa tuvan ikkunasta ulos. Ikkunan takana rehottaa tuo iso pensas valkoisine kukkineen. Jasmiinipensas.

–Minä kipuan tuonne vintille nyt, niin saat rauhassa asettautua tänne alakertaan.

Mies lähtee hitaasti lonksuttamaan kohti porstuata. Kipuaminen ylös vintille on vaivalloisen kuuloista. Mies nousee yhden askelen, pitää taukoa, ja vasta sitten nousee seuraavalle askelmalle.

Minna on nyt kuitenkin niin väsynyt, että hän ei jaksa ajatella yhtään mitään. Hän siirtää kassinsa makuukammariin, petaa sängyn ja istahtaa siihen.

Seinällä roikkuu ryijy, jossa on vaaleansinisiä, punaisia ja ruskeita lankoja sikin sokin. Keskellä on iso keltainen alue. Ehkä se on aurinko. Ehkä vain keltainen ympyrä. Ikkunalaudalla on kirjoja pystyssä. Minna kääntää hieman päätään kenoon nähdäkseen, millaisia kirjoja siinä on. Selkämyksissä lukee Mika Waltari, Anton Tšehov, A.A. Milne. Minna pysähtyy Milnen kohdalle. Jos joku lukee Nalle Puhia, niin ei voi olla paha ihminen. 

Kirkkokatu 11 C:n ystävykset

Lahden vanhalta linja-autoasemalta on sinne viiden minuutin kävelymatka. Ensin kuljetaan Lahdenkatua parisataa metriä vasemmalle, ja sitten käännytään heti ensimmäisestä tien risteyksestä oikealle. Kirkkokatu 11 C on Lahden Ristinkirkon ja Kirkkopuiston kupeessa. Siellä Anita Ilomäki eli tuttavallisemmin Mamma asui vuodesta 1942 vuoteen 1959 eli kaiken kaikkiaan 17 vuotta. Parasta Kirkkokatu 11:ssä oli se, että siellä oli niin paljon kavereita.

Koti

”Meillä oli 48 neliön koti, jossa oli yksi huone, eteinen, keittiö ja kylpyhuone. Meillä oli silloin kolme hetekaa - minulle, Mamille ja Papalle. Siihen aikaan kaikki asunnot olivat pieniä, että ei se mitenkään kummallista ollut, että nukuttiin samassa huoneessa”, kertoo Mamma. Huone oli iso, joten sinne mahtui välillä ystävät ja sukulaisetkin nukkumaan”. Erityisen paljon vieraana kävi Mamman eno perheineen. Joulu vietettiin myös usein yhdessä enon perheen kanssa.  

Kerran viikossa oli saunavuoro talon omassa saunassa. Kiuas oli hillittömän kokoinen, muistelee Mamma. Saunaosastolla oli myös iso pesuhuone kylpyammeineen, jossa kelpasi peseytyä.

1940–50-luvuilla oli tapana, että kaikilla kävi siivooja ja pyykkäri. Atraksella, eli Mamman kotona kävi pyykkärinä Kuitusen Mamma. Hän pesi pyykkituvassa kaikki isot pyykit kuten lakanat ja pyyheliinat. Kesällä ne liehuivat kuiviksi pihalla, ja talvella pyykki vietiin kuivamaan isolle vintille neljänteen kerrokseen. Pienet vaatteet pestiin nyrkkipyykkinä lavuaarissa.

Kodin ikkunat antoivat kahteen suuntaan. Takapihalla Mamma ihasteli usein hienoa Mustakallion puutaloa pihoineen.  Alapihan puolella, yhdessä osassa taloa oli keilarata, jossa Pappa kävi usein keilaamassa tyttären toimiessa pisteenlaskijana. Alapiha ei muutoin oikein houkutellut, koska siellä vilisti isoja rottia. Niitä ihmetteli mieluummin vähän etäämmältä yläpihan puolelta.

Kirkkokadulla oli parasta, kun siellä oli paljon kavereita. Kesällä hypättiin narua ja ruutua tai leikittiin munaa. Munaa? ”Joo, siinä heitettiin palloa seinään, ja sitten pyörittiin tai jotain muuta sellaista. Rosvoa ja Poliisia leikittiin silloin, kun oli poikia mukana.”, valaisee Mamma.  ”Talvella hiihdettiin ensin Fellmanin pellon yli hyppyrimäkien juurelle, ja siitä lähdettiin metsään. Sukset lähti aina irti ja menivät poikki ja vaikka mitä”, muistelee Mamma hiihtoretkiä.

Kirkkokatu 11 kaikki asunnot omisti Aino Rosendahl, joka oli myös Lahdessa sijaitsevan Naisten Pukutehdas Oy:n omistaja. 

Essut päällä Fellmanin kartanoon

1940–50 -luvuilla kaikkien tyttöjen piti pukeutua hameeseen, kun mentiin kouluun. Pitkiä housua ei saanut pitää muutoin kuin urheilupäivänä. Ensimmäisellä luokalla kansakoulussa piti lisäksi olla esiliina eli essu hameen päällä. Millaiset ne essut sitten olivat? Essun reuna oli yhtä pitkä kuin hame, ja kangas oli ruudullinen, raidallinen, harvoin kuitenkaan valkoinen. Pisteenä i:n päällä oli nenäliina esiliinan taskussa. Pesukoneita kun ei ollut, niin hamekankaita piti suojata sotkuilta essulla, kertoo Mamma.

Ensimmäiselle luokalle kansakouluun ei ollut pitkä matka Kirkkokatu 11:stä. Se sijaitsi Fellmanin kartanossa, vaaleanpunaisessa hulppean näköisessä rakennuksessa vanhaa linja-autoasemaa vastapäätä. Koulun takana oli myös luistinrata, jossa Mamma kävi talvisin luistelemassa luokkakaverinsa kanssa.

Riitta

Keitä muita 11 C -rapussa sitten asui? ”Mun paras kaveri, Vehnämäen Riitta, sen veli, sisko, äiti ja isä ja heidän kotiapulainen.” Kun Mamman haluttiin tulevan Vehnämäelle pelaamaan marjapussia, Riitan veli koputti patteriin, ja Anita viipotti toisesta kerroksesta kolmanteen.

Mami ja Pappa kävivät harvoin missään, mutta kerran he menivät elokuviin, ja Mamma jäi yksin kotiin. Se olikin pelottavaa, ja Mamma oli huutanut niin paljon, että lopulta Riitan äiti oli hakenut tytön heille. Kotiin palattuaan Mami ja Pappa etsivät lastaan joka puolelta. Tyttö löytyi lopulta yläkerrasta nukkumasta Vehnämäkien sängystä.

Liikennettä oli myös toisinpäin. Kerran Riitta suuttui kotona niin paljon, että päätti muuttaa Atraksille alakertaan. Mukaansa tyttö otti kaikki essunsa. Riitta taisi asua tunnin alakerrassa, mutta muutti sitten kuitenkin takaisin kotiin. ”Riitta oli mua vuotta alempana koulussa, ja vaikka hän oli vuotta nuorempi, niin se osasi kyllä pitää puolensa”, naurahtaa Mamma.

Riitta oli kovin kiinnostunut naapurin Seposta. Kekseliäät tytöt päättivät mennä hakemaan Seppoa ulos. Ulos ei kuitenkaan saatu Seppoa, vaan perheen ajokoira.  

Tassu

11 C -rapun ensimmäisen kerroksen yksiössä asui perhe, jossa oli yhdeksän lasta. Kulkiessaan asunnon ohi Mamman piti pitää nenästä kiinni, kun sieltä tuli vähän hajua. Olihan väkeä aika monta yhdessä pienessä yksiössä.

Atraksillakin oli koira. Sen nimi oli Tassu, ja rodultansa se oli suomenpystykorva. Tassu pääsi usein tyttöjen kanssa kävelylle vastapäiseen Kirkkopuistoon. Tassu -koiraa syytettiin, kun joku alakerran naapurin 9 lapsesta oli kakannut käytävään.

Lasinpuhaltajaa tarvitaan

Eräs naapuri syytti Mammaa siitä, että hän olisi rikkonut rapun ikkunan, vaikka oikeasti lasin oli lyönyt säpäleiksi hänen oma poikansa. ”Pappa hoiti asian niin, että mun eno toi lasitehtaalta uuden lasin, ja homma oli näin hoidettu.” Mamman eno, Aaro Gundlach työskenteli silloin lasinpuhaltajana Lahden lasitehtaalla. Sen verran väärä syytös lapsuudesta oli jäänyt kaivelemaan, että Anita oli antanut suoraa palautetta Pekalle, kun oli tähän joskus myöhemmin törmännyt.

Talossa oli paljon hiiriä, ja yksi ilta parikymmentä hiirtä tuli vesiputken reunaa pitkin keittiöön. Eno kutsuttiin taas apuun. Tällä kertaa hän toimitti kotiin lasimassaa, jolla tukittiin reiät. Lasimassaa ei hiiretkään pystyneet enää nakertamaan. ”Oli aika inhottavaa, kun Pappa roikotti niitä hiiriä, mutta varmaan niitä oli joka paikassa”, muistelee Mamma.

Vintillä piilossa

Tapahtuiko Kirkkokadulla sitten jotain kurjaa? ”Yhden kerran me oltiin ulkona Riitan kanssa kahdestaan, ja sellainen vieras namusetä lähti jahtaamaan meitä. Juostiin kauheaa vauhtia rappukäytävään ja suoraa kyytiä neljännen kerroksen vinttiin. Mentiin piiloon nurkkaan ja kyykittiin siellä. Taidettiin huutaa rappukäytävässä niin kovaa, että onneksi kotona ollut Mami avasi oven ja sanoi sille miehelle jotain, ja tilanne raukesi. Meitä pelotti niin hirveästi siellä vintillä. Vieläkin kun muistelen tätä, niin tekee ilkeää”, huoahtaa Mamma.  

Tää ystävyys ei raukene

Lapsena rakennettu ystävyys säilyy parhaimmillaan vuosikymmeniä. Mamman ja Riitan kohdalla he ovat pitäneet kiinni vuosittaisista tapaamisista ennen joulua. Ystävysten miehet ovat jokusen kerran kuulleet näiden kahden tomeran tytön tarinoita Kirkkokatu 11 C:stä.  

Anita ja Riitta

Vaaleanpunaisen kansakoulun ovet avautuvat yleisölle, kun Fellmanin kartanon peruskorjaus valmistuu kesällä 2024 (https://www.lahdenhistoriallinen.fi/).

Nykyään Lahden vanhalla linja-autoasemalla voi syödä herkullisen välimerellisen lounaan Kaarlo Social nimisessä ravintolassa. Ravintola on nimetty linja-autoaseman suunnitelleen arkkitehti Kaarlo Könösen mukaan.

Lähteet:

Mamman haastattelu

Mamman valokuva-arkisto

https://www.lahdenhistoriallinen.fi/ (haettu 4.3.2023)

Ebban tarina I

Vatsaa kutkutti, ja tuntui siltä, että onni ja ilo -nimiset aineet levittäytyivät pikkuhiljaa koko kehon osiin päästä varpaisiin. Vedin polvet tiukasti leukaan kiinni, ja keinuin myhkyrässä kalliolla edestakaisin. Välillä kiepsahdin kokonaan selälleni, ja jäin ihmettelemään, mitä taivaalla tapahtuu. Taivas oli kirkkaan sininen, eikä siellä näkynyt kuin yksi pilven haiven. Laitoin silmät hetkeksi kiinni, ja taisin nukahtaa. 

Yhtäkkiä mereltä kuului kauheaa mylvintää ja rääkäisyjä, ja pyörähdin salamannopeasti takaisin istualleen. Mitään ei kuitenkaan näkynyt missään. Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Kuulostaa kuin jotain teurastettaisiin. ”Arthur, Måns, tulkaa äkkiä rantaan!” Hyppäsin ylös, ja lähti etenemään kohti ääntä. Mutkitteleva polku rannan tuntumassa oli täynnä isoja, teräväreunaisia kiviä, mutta muistin hyvin paikat ja hypin tottuneesti niiden yli. Pikkuveljien kiljunta kuului jo mökin terassilta: ”Ebba, odota, me tullaan!”

Koitin hiipiä hiljaa risukkoisen niemen kärkeen. Kuivettuneet pajun oksat kuitenkin rapsahtivat poikki, ja samassa kaksi mustapäistä ja punakaulaista lintua lehahtivat lentoon.

 ”Polvesta vuotaa verta”, huusi Måns. Juoksin takaisin polkua pitkin, ja näin, että Måns oli kompastunut yhteen polun kivistä. ”Voi Månni! Nostan sut reppuselkään, niin mennään mökille ja laitetaan polveen iso laastari”. Kyyneleet valuivat pitkin Månsin poskia, mutta minun lohduttavat sanat saivat itkun muuttumaan pieneksi nyyhkytykseksi. Matkalla mökille kerroin pikkuveljille, että niemen kärjessä ei ollutkaan tapahtunut kenenkään murhaa, eikä mikään eläin ollut yrittänyt tappaa toista eläintä, vaan kaksi eriskummallista lintua päästelivät noita outoja rääkäisyjä.

Måns roikkui nelivuotiaan käsivarsillaan kaulassani, ja juuri 10 vuotta täyttänyt Arthur kipitti perässä kutittaen heinällä Månsin avointa selkää. Hersyvä tirskunta raikasi jälleen. 

Laskettuani Månsin maahan katseeni eksyi naapurimökin terassille. Alvar istui rappusilla ilman paitaa. Hän hymyili vinkeästi minulle, mikä sai aikaan valtaisat väristykset kehossa. Tunsin punan kohoavan kaulaani pitkin, mutta uskalsin hymyillä takaisin. Samassa mökin ovi avautui, ja ulos asteli gasellimaisin askelin Elin keinauttaen samalla päätään niin, että paksu tumma tukka heilahti puolelta toiselle. Tunsin itseni tyhmäksi. Miten saatoin luulla, että parikymppinen Alvar olisi minusta oikeasti kiinnostunut. Itsehän olin vasta täyttämässä kuusitoista vuotta.