Johtajatulilla

Asemoitiin meidän auto heinikkoon parkkialueelle ja lompsittiin kassien ja nyssyköiden kanssa kohti leirialuetta. Vatsan pohjaa oli kutkuttanut jo viikon, koska olihan tämä ensimmäinen partioleiri ehkä kolmeenkymmeneen vuoteen.

Metsään oli jo kasvanut telttameri, kun saavuimme majoitusalueen reunamalle. Löysimme pienen haahuilun jälkeen aivan täydellisen alustan kupoliteltallemme. 

Osallistujia joka toinen vuosi järjestettävillä Johtajatulilla oli yli 3000, mutta sattumalta sisko ystävineen löysivät tiensä ihan meidän viereen.

Vinkeä fiilis ja turvallinen ympäristö

Tunnelma, jonka muistan lapsuuden partioleireiltä oli läsnä myös nyt. Sama ruokailupussi kädessä jonotettiin  hakemaan ruokaa leirikeittiöstä. Taiteiltiin, miten saa pysymään ruoat leipineen lautasella. Tällä kertaa ruokaa jakoivat vuoron perään eri vapaaehtoiset. Yksi kaatoi puurohiutaleita, toinen mustikkakeittoa, ja kolmas tarjoili herkullista mustikkapiirakkaa.

Astianpesupaikatkin olivat ihan eri luokkaa kuin ennen vanhaan.

Jokaisen johtajatulilaisen piti valita itselleen sopiva päivän hyvä työ. Itse olin tunnin ojentamassa berliininmunkkeja kahvilan asiakkaille. Homma toimi tosi hyvin, ja minäkin pääsin viimein kahvilaan töihin.

Istui sitä kenen tahansa viereen ruokaillessa, luentoa kuunnellessa tai saunassa, kaikki antoivat tilaa lauseen jokaisessa merkityksessä. Rantasaunan lauteilla oli muuten 111 henkilöä, silloin kun minä siellä piipahdin.

Eräällä luennolla piti antaa hyvää palautetta vieruskaverille. Satuin tuntemaan hänet, ja kerroin hänen olevan sellainen ihminen, joka on vakaa ja rauhallinen, minkä takia hänen seurassaan on turvallista olla oma itsensä. Uskaltaa puhua kaikenlaista. Tämä sama fiilis huokui minusta yleisesti Johtajatulilla. Jos yöllä sattui olemaan hereillä, tiesi hyvin, ettei ole yksin. Telttamerestä kuului tasaista kuorsausta joka puolelta. Minusta se oli mukavaa. Korvatulpat oli kyllä ihan hyvä olla mukana. 

Uskalla epäonnistua

Minä raahasin varmuuden vuoksi kolme makuupussia mukanani. Lopulta valitsin unikavereikseni 6 -vuotiaana saamani puoliuntuvapussin sekä sen päälle poikani kesämakuupussin. Silti heräsin yöllä siihen, että varpaat oli jäässä. 95 litran laukussa oli kamat hujan hajan, enkä muistanut, minne olin villasukat laittanut. Lopulta tungin jalkani paksun villapaidan hihoihin, ja viimein koivet lämpenivät. 

En myöskään muistanut illalla, minne olin laittanut silmälasikoteloni. Tuntui, että kaikki tavarat olivat koko ajan väärässä paikassa, ja kun piti mennä pesemään hampaat, hammasharja olikin jäänyt telttaan. Leirielämä oli siis vähän unohtunut, mutta toisena päivänä olin jo ihan pro. Työnsin jalat villapaitaan ja -sukkiin jo ennen nukkumaan menoa.

Fatim Diarra puhui siitä, että elämässä saa ja pitää epäonnistua, mutta pitää luottaa, että asiat lutviutuvat. Ei haittaa, että pelottaa. Partiossa on tapana huutaa kiitokset, joten Fatimin luennon päätteeksi Evolla kaikui sana rohkea! 

Dialogia

Maailman suurimmassa dialogissa puhuimme vieruskavereiden kanssa rauhasta. Todettiin, että yksinkertaisinta on pitää huolta ensin itsestään ja levittää sitten hyvää omaan lähiympäristöön. Olla ihminen ihmiselle.

Kolme minulle aiemmin tuntematonta ihmistä kysyivät heti, haluanko liittyä heidän seuraan. On paljon helpompi puhua, kun kokee olevansa merkityksellinen pala porukkaa. 

Yksi meistä muisteli Asta Raamin puheenvuoroa punaisista valoista. Jos oma pää on punaisena raivosta, pitää painaa jarrua, eikä möläytellä siinä hetkessä sammakoita.

Parasta johtajatulilla?

Tunnelma.

Berliininmunkit.

Tasainen telttapaikka.

Ensimmäisen aamun kurkistus teltasta ulos.

Hyvä seura.

Hieno sauna.

Se, että uskallettiin lähteä 2 yön telttaretkelle 30 vuoden tauon jälkeen. Oltiin rohkeita.

Hyvän huokuminen metsässä.

Hyvät bileet by VMTK.

Pieni pala Provencea

 

Oppède

Oppède on rauhallinen kylä keskellä viiniviljelmiä, laventelipeltoja ja sypressipuita. Ulkona kuuluu kaskaiden kovaääninen laulu. Ihmisiä näkyy harvakseltaan. Paikallinen puutarhuri kastelee joskus letkulla rekan lavalta tien varsien kukkaistutuksia. 

Aamukävelyllä

Kaikki on lähellä, mutta Oppèden rauhaan on ihana palata.

Viiniviljelmiä on joka puolella

Il y a dégun - täällä ei ole ketään provencelaisittain

Leppäkerttutalo Oppèden vanhassa kaupungissa

Mas on alunperin maalaistalo Provencessa. Minulla meni monta päivää ihmetellessä, mitä tuo joka puolella näkyvä mas tarkoittaa. 

Roussillon 

Roussillonissa luonto tarjoaa parastaan. 

Roussillonin okrakalliot ovat huikeita

Lacoste

Kujia kävellessä tuntuu siltä kuin astelisi ikiaikaisen elokuvan kulisseissa. 

Vanha boulangerie eli leipäkauppa

P.s. Tällä kylällä ei ole mitään tekemistä Lacoste -paitojen kanssa. 

Ménerbes

Täällä on asustellut valokuvaaja ja kuvataiteilija Dora Maar - ehkä paremmin Picasson rakastajattarena tunnettu. 

Goult

Tunnelmallinen La Terrasse -ravintola.

Näkymä ravintolasta

Alkupala

Maubec

Lempileipomo matkalla: Quai 7 Pâtisserie, Boulangerie

Näkymä La Bergerie -ravintolasta

Bonnieux

Näkymä Lacosten suuntaan

Gordes

Gordesin markkinoilla

Lavande fine & lavandin

Lavandin

Lavande fine

Lavande fine

Merci Provence!

Flash quotes in Leppävaara

Olin ilmoittautunut hyvissä ajoin keväällä 2023 U23 nuorten yleisurheilun EM -kisoihin vapaaehtoiseksi. Kisat järjestettiin Leppävaaran uudistetulla stadionilla 12. - 16.7.2023. Vapaaehtoishommia oli hiekan lanauksesta ulkomaalaisten joukkueiden attaseoiksi sekä lääkintäihmisistä kisakansliaan. Minä toivoin pääseväni Mediaan, ja sinne pääsin, tarkemmin sanoen niin kutsuttuun flash quotes -tiimiin. Olen kielitaitoinen, ja olen kiinnostunut ihmisistä. Olinko ennen tehnyt lyhyitä haastatteluja huippu-urheilijoista, ja kirjoittanut niistä pieniä juttuja? En, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Osasin odottaa, että tunnelma on hektinen, mutta kaikkeen ei voinut valmistautua, kuten esimerkiksi kesän pahimpaan rankkasateeseen. 

Ennen kisoja aika moni sanoi, ettei missään nimessä haluaisi valitsemaani tehtävään. Meitä on moneen lähtöön, ajattelin, ja onneksi on.

Torstai

Vaikka kuinka olen rohkea, ja vaikka kuinka puhun monia kieliä, minua jännitti aika lailla ennen ensimmäistä flash quotes -päivää. En tiennyt urheilijoista kuin seitsenottelija Saga Vannisen ja moukarinheittäjä Silja Kososen. Yleisurheilusanasto ei myöskään ole kuulunut viime vuosina jokapäiväiseen elämääni suomeksi, saati ranskaksi tai espanjaksi. Olin hieman niitä tutkaillut ennen ensimmäistä päivää, mutta minä opin parhaiten puhumalla ja kokemuksen kautta, joten ei kun tuulta päin.

Flash quotes -tiimi teki töitä niin kutsutussa Mixed zone -teltassa. Kaikki urheilijat kulkivat tämän alueen läpi urheilusuorituksensa jälkeen. Tärkeintä oli saada lyhyet kommentit finaalikolmikolta. Työparina minulla oli teltassa Zusana Tsekeistä. Hän oli tehnyt hommaa parikymnentä vuotta, joten ihan yksin en sentään ollut.

Meidän lisäksi teltassa tekivät haastatteluja YLE, European Athletics, MTV3, sekä eri maista tulleet toimittajat. 

Naisten moukarin karsinta oli torstaina aamupäivällä, joten ensimmäinen urheiluhaastatteluni oli finaaliin ”heittämällä” mennnyt Silja Kosonen. Silja voitti myös perjantai-illan finaalin odotetusti tuloksella 73,71.

Olin etukäteen miettinyt, mahtavatko kilpaurheilijat tuntea itsensä suuriksi tähdiksi, ja mahtaako se jotenkin näkyä heidän käyttäytymisessään. Olin iloisesti yllättynyt, että ainakin Espoossa kilpailleet nuoret kansalaisuudesta riippumatta olivat tosi välittömiä, ystävällisiä ja aitoja huipputuloksista huolimatta. Yksi piristävistä torstain haastateltavista oli hollantilainen 10.02 100 metrillä juossut Raphael Boujou.

Perjantai

Torstaista viisastuneena tein vähän taustatutkimusta urheilijoista ennen perjantai -illan finaaleja. Ilta kuitenkin yllätti hervottomalla kaatosateella. Vettä tulvi telttaamme sisään, ja koitimme sutia sitä harjoin ja lapioin ulos. Onneksi sähkölaitteet pysyivät kuivina.

Hakiessani kolleegalle kuivia vaatteita vapaaehtoiskeskuksesta kastuin itse läpimäräksi. Leppävaaran stadionin viemärikaivot eivät vetäneet tarpeeksi, ja maassa oli paikoin parikymmentä senttiä vettä. Antonio sai sadetakin, mutta olin itse uitettu koira, joten sovittiin, että käyn nopeasti pyörällä kotona vaihtamassa itselleni kuivat vaatteet. Varmuuden vuoksi kauhoin vielä Leppävaaran alikulkutunnelista lisää vettä lenkkareihini.

Päästyäni kuivin jaloin takaisin stadionille kisat olivat tunnin tauon jälkeen täydessä vauhdissa. 

Illan suomalaismitalit toivat kotiin Jessica Kähärä kolmiloikasta sekä Saga Vanninen ja Silja Kosonen seitsenottelusta ja moukarinheitosta.

Yksi mieleenpainuvista haastatteluista oli norjalaisen Håvard Ingvaldsenin jututtaminen.  Ensimmäiset 200 metriä hän koitti säästellä energiaa, mutta sitten hän laittoi turbo -vauhdin päälle. Hän voitti kultaa 400 metrillä ajalla 45.13.  

Perjantai -iltana finaaleja tuli liukuhihnalta, enkä edes kerinnyt katsoa juoksuja tai hyppyjä. Sitä mukaa, kun olin jututtanut yhtä, nurkan takaa astui telttaan seuraava urheilija. Silmät alkoivat olla aika ristissä ja aivot narikassa. Viimeisen päivitykseni European Athletics -sivustolle tein yhdentoista aikaan illalla. Väsyneenä, mutta onnellisena ”I did it” -fiiliksellä sanoin heipat ilta-auringon kajastuksessa kylpevälle siniselle urheilukentälle.

Lauantai

Lauantaina olin aamupäivän Leppävaarassa. 

Miesten 3000 metrin esteissä finaaliin juoksi muun muassa portugalilainen ennakkosuosikki Etson Barros. Hän ei halunnut/osannut puhua englantia, joten juteltiin espanjaksi. Välillä mukaan soljui portugalia, mutta hyvin selvittiin. Ranskalaiset antoivat kovaa vastusta algarvelaiselle.

Iloinen kohtaaminen minulla oli myös espanjalaisen Yasiel Soteron kanssa. Hän voitti pronssia kiekossa tuloksella 61.69. 

Sunnuntai

Olin kisoissa vielä sunnuntai -illan, jolloin Juho Alasaari vei yllätysvoiton seiväshypyssä parannettuaan omaa ennätystään jopa 11 cm. Pohjanmaan poika lausahteli letkautuksia leppoisaan tyyliin. Oli tokaissut norjalaiselle ennakkosuosikille Pål Lillefosselle ennen kisoja, että tänään hän saa jäädä kakkoseksi. Näinhän siinä sitten kävi. Alasaaren mukaan oli aivan mahtavaa, kun joka ikinen katsomossa hurrasi hänelle. Siitä sai lisäpontta hyppyihin. Parasta seiväshypyssä on kuulemma se, kun tuntee lentävänsä yli riman ja samalla panee omat rajat koetukselle.  

Kysyin aika monelta urheilijalta, mikä oli Espoossa ja Espoon kisoissa parasta, niin mahtava tunnelma ja yleisön kannustus nousivat kärkeen. Samoin yhteishenki muiden kilpailijoiden kesken oli hyvä, ja moni kehui kilpakumppaneitaan ystäviksi. Suomen sää oli myös täydellinen. 

Mikä minusta sitten oli parasta? "Työmatka" pyörällä oli tosi kiva. Nuoret urheilijat olivat iloisia ja energisiä. Ympäristö oli kansainvälinen ja kannustava. Urheilijat olivat tehneet todella paljon töitä tavoitteidensa eteen, ja kun työn tulokset palkittiin, niin purkautuihan sitä energiaa meille vapaaehtoisillekin. Kyllä kannatti olla mukana.

Antonio haastattelee naisten kolmiloikan Euroopan mestari Maria Vicenteä. Hänen voittotuloksensa oli 14.21.

Suomen miesten 4 x 100 m viestijoukkue ennen tietoa jatkoon pääsystä. Finaalipaikan varmistuttua riemulla ei ollut rajoja!

Lahna autossa

Auringon säde osui silmään, ja Minna nosti luomea hieman ylöspäin. Se valahti kuitenkin pian takaisin. Minna käänsi kylkeä, ja sängyn jouset nirskuivat samalla.

Juhannusaatto. Minna oli kutsunut vanhoja koulukavereita Helsingistä viettämään kesäyön juhlaa Kuhmoisiin uuteen kotiinsa. Vieraat saapuisivat kolmen hujakoilla, joten vielä saattoi loikoilla rauhassa. Pariskunnista kaksi olivat edelleen naimisissa. Merja ja Lari olivat hankkineet koiran nuorten lennettyä jo pesästä. Kata ja Micke taas olivat ostaneet kesämökin Hangosta. Ihmisillä piti olla jotain uutta, kun lapset eivät enää tarvinneet niin paljon vanhempiansa. Simppa sanoi tuovansa uuden naisystävänsä mukanaan. Juhannus oli aina vietetty samalla kaveriporukalla, joten siitä haluttiin pitää kiinni, vaikka erot ja uudet kuviot aina vähän aiheuttivat hämminkiä itse kussakin. 

Minna oli tavannut juhannusviikolla Pihlajakosken kaupalla paikallisen kalastajan, ja oli tilannut tältä kalat juhannuspöytään. Treffit oli sovittu kymmeneksi juhannusaattona. 

Kaupalle oli kuutisen kilometriä, ja Minna oli päättänyt hoitaa kalojen haun pyörällä. Vintin vanhus oli antanut vanhan Oiva -pyöränsä Minnalle talokauppojen kylkiäisenä. Siinä oli isot harmaat pyörät, musta tanko ja leveä satula jousineen. Pakkarilla oli pumppu, ja valoa kesäiltoihin toi dynamo.

Kello oli yhdeksän, joten Minna ponnahti narisevasta sängystä ylös, hörppäsi mukillisen Parisienne -kahvia ja lähti matkaan. Yöllä oli satanut, joten kesän tuoksu oli huumaava. Tie kaupalle on mutkikas ja mäkinen, joten reisilihaksille oli käyttöä. Puolivälissä matkaa Lammasniementietä jolkotti hirvi, ja se loikki aivan Minnan edestä Närväntien toiselle puolelle. Oksat rytisivät ja puut heiluivat, kun hirvas rymisti pusikon läpi kohti syvempää metsää. Oiva ei otusta pelännyt, vaan pyöritti pyöriänsä tottuneesti hiekkatietä pitkin. Tiessä oli välillä aikamoisia kiharoita, mutta satulan jouset pehmensivät niitä. 

Kalastaja jo odotteli Minnaa, kun tämä hiljensi vauhdin ja pysäköi suoraan kaupan edessä olevan puisen karhuveistoksen eteen. 

–Jaahas, sitä sitten tultiin pyörällä. Mä oon muuten Urpo, jollen ole aiemmin maininnut. 

–Selvä juttu, mä olen Minna. Mitä nämä kalat maksaa? 

–Parilla kympillä saat, ollos hyvä, vastasi Urpo. 

–Okei, voinko maksaa Mobile Pay:llä?, kysyi Minna.

–Anteeksi millä? Ei mulla mitään mopile peitä ole, käteinen kelpais, totesi Urpo. 

Minna kaivoi taskustaan rytistyneen kaksikymppisen setelin, ja ojensi sen miehelle. 

–Kiitos, ja oikein hyvää juhannusta teitille. Siinä on kymmenen siikaa, ja laitoin yhden lahnan kaupan päällisiksi. Lahnaa ihan turhaan haukutaan. Kyllä minä sanon, että se on enemmän kokkaustaidoista kuin kalasta kiinni, tokaisi Urpo. 

Minna heitti kalat mukanaan tuomaansa kylmäkassiin, ja lähti kotimatkalle. Käki kukkui metsässä, kun Minna kaarsi hikisenä kotipihaan kalat pyörän sarvessa keikkuen. 

Minna oli päättänyt savustaa siiat savustuspöntössä heti tuoreeltaan. Lahnan hän heitti kylmälaukussa hetkeksi auton takakonttiin odottamaan. Auton avaimet hän laittoi kylmälaukun päälle. 

Sillä aikaa, kun Minna oli hakenut savustuspöntön liiteristä, vanha mies oli laskeutunut vintistä pihalle. 

–Kuule, minä laitoin sun autos takaluukun kiinni, kun se oli jäänyt sepposen selälleen.

–Ei hemmetti, siellä on lahna!

–Lahna?

–Kyllä! Sain lahnan Urpolta. Onneksi ovet eivät menneet lukkoon, kun avaimetkin ovat siellä sisällä. Enää tarttis keksiä, mitä sillä lahnalla tekisi. Olisko sinulla sopivaa reseptiä lahnalle?

–Eihän minulla, mutta muorilla olisi ollut. Hän oli niin hyvä laittamaan murkinaa. Siellä sinun huoneessas on kyllä tallessa sellainen mappi, josta saattaisi löytyä kaikenlaisia reseptejä. Siinä mapissa lukee isolla TÄRKEÄÄ. Muorille ruoan laitto oli elämän tärkeimpiä asioita. Herkuilla hän välitti rakkauttansa kaikille. 

–Kiitos. Vilkaisen mappiin, kunhan saan nämä siiat pönttöön savustumaan. 

Hetken päästä Minna lähti lahna kainalossa sisälle. Mapista löytyi käsin kirjoitettuja reseptejä a:sta ö:hön. Välissä oli myös paljon päiväkirjamerkintöjä. L:n kohdalta löytyi kuin löytyikin muutama lahnaresepti. Minna valitsi grillatun lahnan

Kello kävi, ja ystävät saapuivat. 

–Hyvää juhannusta ja tervetuloa, toivotti Minna iloisena noki poskellansa.

Haukilahden rannassa

Täällä on leppoisaa.

Purjeveneet ovat laiturissa, pääskyset lentävät.

Muurahainen kiipeää kalliota edestakaisin.

Se ei kulje suoraan vaan välillä sivuttain, välillä kohtisuoraan ylös, sitten alas, oikealle, vasemmalle, oikealle ja sitten taas ylös.

Ylempänä kalliolla kulkee muurahaisten valtatie.

Nenään kantautuu tuomen kukkien tuoksu.

Lokki kakkaa puolen metrin päähän minusta.

Meri on tyyni. Purjeveneiden mastot ovat hiljaa.

Poikkipuoliaisen rannalla

Nuoret rakastavaiset olivat 1930 -luvun alussa Vihdin Sahapellon tilalla yhtä aikaa töissä. Tila sijaitsi pitkulaisen Poikkipuoliaisen rannalla Vihdissä. Pehtoorina eli työnjohtajana Sahapellossa työskennellyt Lauri sai houkuteltua Tyynen samaan paikkaan karjan hoitajaksi. Luin isovanhempieni Tyynen ja Laurin välistä kirjeenvaihtoa 1920 -ja 1930 -luvun taitteesta, ja aina kun kirjeissä mainittiin Sahapelto, niin ilma alkoi väreillä.

Karhumäkien Sahapelto 

Sahapellon tila lohkottiin vuonna 1923 Tervalammen kartanon maista. Urho ja Elin Karhumäki rakennuttivat Poikkipuoliaisen rannalle tanskalaistyylisen päärakennuksen. Erikoista rakennuksessa oli se, että ihmiset ja eläimet asuivat saman katon alla. Parhaimmillaan Karhumäillä oli 1500 kanaa, hevonen ja lypsykarjaa. (https://historia.vihti.fi/koti-nummela/lohjantie/karhumaki.htm)

Sahapellon päärakennus 1920-30 -luvulla

Urho Karhumäki ja Laurin isä Juho Ilomäki olivat serkkuja keskenään Multian Sahrajärven kylältä. Lauri työskentelikin usean vuoden työnjohtajana Karhumäkien tilalla. Tyyne viihtyi Sahapellossa marraskuusta 1929 marraskuuhun 1930 hoitaen karjaa. Myös Sulo -hevosesta tuli erityisen läheinen eläinrakkaalle tytölle.

Pehtoori ja karjanhoitaja 

Kesäkuussa 1929 Lauri houkutteli kirjeessään Tyyneä Nisulasta Vihtiin karjankaitsijaksi. Työt voisi aloittaa heti tai marraskuun alussa. Tyyne hoiti tuolloin neljättä vuotta karjaa Jyväskylän kupeessa. Tyyne viihtyi hyvin Nisulan tilalla, ja omien sanojensa mukaan nautti suuresti nupokyyttöjen vaalimisesta. Tyytyväinen herrasväki ei mielellään päästäisi Tyyneä lähtemään, mutta Sahapeltokin hieman kiinnostaisi:

”Kyllä minua se paikka vähän innostaa, kun siellä saisi enempi oman mielensä mukaan hommata. En kyllä viitsi sellaiseen paikkaan mennäkään, jossa emäntä on kotona, ja sitten täytyy talon työtä tehdä kaikki vapaa-ajat sisällä.”

Tyynen lapsuudenkoti oli Kuhmoisten Kortelahdessa Päijänteen rannalla, joten tyttö lienee tottunut siellä luonnon rauhaan:

”Kaupungin ilot ja huvitukset eivät tunnu tempaavan mukaansa. Minä kun olen sellainen maanlapsi, metsän tyttö.”

Lauri käytti kaikki keinot Tyynen taivuttelemiseksi: ”Tänne tulee siskoni Aune kanalaan harjoittelijaksi. Luulen, että tulisit hänen kanssaan hyvin viihtymään. Sitten sitä olisi kolme keskisuomalaista täällä, ei tulisi ikäväkään.”

Elokuussa Tyyne sitten kirjoitti, että on päättänyt jättää Keski-Suomen, ja suunnata kohti etelää.

”Eivät mielellään olisi Nisulasta päästäneet pois, mutta kun se niin päätin, niin lähden vain.”

Ja kun marraskuun alku lähenee, niin mustekynä taituroi Laurille:

”Nyt ohjaan kelkkani sinne etelään. Kuuleppas Lauri! Emme ole päättäneet tarkemmin sitä päivää, jolloin minun pitää olla siellä Sahapellossa. Minä menen laivalla kotia, kun se sopii matkaani niin hyvin. Sillä Päijännettä matkustaen tulee kaikista suorin ja halvin matka. Jos lähtisin Kuhmoisista maanantai -aamuna laivaan, niin silloin ehkä joutuisin jo iltajunalla Ojakkalaan.”

Ojakkalan rautatieasemalle* oli Sahapellon tilalta viitisen kilometriä. Toisinaan kyydin sai Sulo -hevoselta, toisinaan nuorukaiset kulkivat tuota väliä jalkaisin.

Rakkautta vain Poikkipuoliaisen rannalla

Työskennellessään samalla tilalla kirjeitä ei tietysti tarvinnut vaihtaa, vaan nuoret pystyivät nauttimaan elostansa Poikkipuoliaisen rannalla.

Poikkipuoliainen Kukan päivänä 13.5.2023

Sahapellossa oli tapahtunut jotain maagista, ja se välittyi kirjeistä, joita Tyyne ja Lauri kirjoittivat toisilleen Poikkipuoliaisen rannalla vietetyn yhteisen vuoden jälkeen.

”Oi, miten kauniina välkkyvätkään muistot, jotka jäivät sieltä Poikkipuoliaisen rannalta.”

”Muistin ne monet kerrat, joita yhdessä kuljimme rinnakkain. Kaikista ikävin oli minulla sunnuntaina Sinua ja Sahapeltoa.”

”On muistoja, joita aika eikä vuodet viedä voi. Muistot Sahapellon vien mä vuotten harmaitten taa.”

”Niin se Sahapelto! – se tuo aina niin paljon menneitä kauniita muistoja mieleen!”

”Kun katson tuonne järven taakse, sinne joen luo, niin minua aivan kuin nykäisee. Tule tänne Lankilaan, täältä mennään Sahapeltoon. Vieraampihan se on jo minulle asukkaiden puolesta, mutta siellä on niin paljon tuttua: Sulo, omat hoidokkini, niin – ja ne paljon puhuvat seinät.”

”Tuttu Sahapelto, miten paljon minulle merkitsetkään.”

Lauri ja Tyyne Sahapellossa

Aune, Tyyne, Lauri ja Sahapellon työntekijä

Sahapelto jää taakse, ja nuorten tiet erkanevat jälleen

”Lähetän sydämelliset terveiseni tämän kylmän myrskyisästi puhaltelevan pohjatuulen mukana sinne etelän maille kovasti kaipaamalleni Tyynelle. Toivon kuitenkin, että ne saapuisivat luoksesi lämpiminä ja lohdutusta tuovina”, kirjoittaa Lauri Tyynelle 28.7.1930

Myös Tyyne jättää Sahapellon taakseen marraskuussa 1930. Karhumäet vuokrasivat tuolloin Sahapellon tilan eteenpäin, ja Tyyne vaihtoi Lankilan tilalle viereisen Enäjärven rannalle.

”Lauantaina puoli 11 jätin hyvästit pienelle Sahapellolle ja viimesilmäykset Poikkipuoliaiselle. Voi miten ikävä minulla oli Sinun lähdettyäsi, en silmiäni tahtonut saada kuivumaan ensinkään. Muistin ne monet kerrat, joita yhdessä kuljimme rinnakkain.”

Ikävä on kova, mutta…

”Sinun kirjeesi tuovat elämääni iloa ja virkistystä niin kuin sade keväällä antaa eloa auringon kuivamille maille.”

”Hyvällä tahdolla ja iloisella mielellä voipi vastuksetkin tiellään voittaa.”

”Niinhän se kohtalo viskoo meitä kulkijoita sinne tänne! Olemmehan kuin pieniä pursia vastatuuleen ponnistelemassa elämän myrskyävällä merellä. Vaan onnellisina perille ehkä saavumme, kunhan vain purtemme ehjänä kestää.”

”On tämä meidän erillään olo välttämätöntä, niin kuin sen sinäkin olet huomannut. Monta ikäväähän sitä saa maistaa, vaan taasen tavatessa on entistäkin hauskempaa.”

Tyyne ja Lauri vihkaistaan 25.6.1932

Kuukaudet kuluivat ja kirjeet vaihtuivat, kunnes ”se on lauantaina 25. päivä tätäk. klo 1 päivällä, jolloin meidät vihkaistaan", kirjoittaa Tyyne Laurille kesäkuussa 1932, ja näin tehtiin ja isot juhlat vietettiinkin Tyynen kotitilalla Kortelahdessa. Urho ja Elin Karhumäki olivat tietysti mukana juhlissa.

Sahapellon rakastavaiset Tyyne ja Lauri

Urho ja Elin Karhumäen onnitteluruno hääparille

100 vuotta Sahapellon tilan lohkomisen jälkeen

2023 äitienpäivän aattona päätin huristella punaisella Yariksellani kohti Tervalampea. Vuoden 2023 kartasta en löytänyt Sahapeltoa, mutta Vihdissä asuvan ”vanhan vartsulaiseni” avulla sain käsiini kuvan vuoden 1958 kartasta, johon tuo rakkauden tyyssija, Sahapelto oli merkitty.

Matkalla kurvasin katsomaan, miltä Tervalammen kartanon päärakennus näyttää.

Ajettuani Tervalammentietä eteenpäin löysin lopulta myös sijoiltaan kääntyneen Sahapellontien kyltin.

Uskaltauduin hipsimään hieman tuota tietä kohti Poikkipuoliaista, ja siellä se kimmelsi hiirenkorvien takana. Näissä maisemissa Mummu ja Pappa taisivat rakastua.

Paratiisi

Poikkipuoliaiselle pääsee poikkeamaan parhaiten Salmen ulkoilualueelta. Yhden ulkoilureitin varrella olevan keittokatoksen nimi on osuvasti Paratiisi. Käytiin muutama vuosi sitten lapsuudenystävien kanssa siellä retkeilemässä.

Paratiisi keittokatos

Lähteet: Tyynen ja Laurin toisilleen kirjoittamat kirjeet 1929-1932

Kuvat: Kaisu Ilomäki ja Mummun ja Papan kuva-arkisto

*Ojakkalan rautatieasema suljettiin 1960-luvulla. Asema toimi myös yksityisen kapearaiteisen 600-millimetrisen Ojakkalan–Olkkalan rautatien pääteasemana vuosina 1912–1956.