Maili

Maili oli kutsunut Minnan joulukuisena sunnuntaina lounaalle. Ensimmäisestä vierailusta Pahkalan kartanoon oli kulunut kuukauden päivät. Minna ja Taavi kävivät silloin Mailin 85 -vuotiskahveilla yhdessä, ja Minna oli tavannut myös Mailin siskonpojan Matiaksen silloin ensimmäistä kertaa. 

Maili avasi kartanon narisevan oven, ja Minnan kasvoille lehahti sisältä lämmin ruoan tuoksu. Maililla oli päällään punainen essu, jossa oli iso keltainen auringon kuva keskellä. Sellainen Mailikin oli. Säteilevä päivänpaiste. Maili levitti kätensä ison halauksen merkiksi, ja rutisti Minnaa niin voimakkaasti, että tämä melkein upposi Mailin pehmeään syliin.

Maili oli matkaillut aikoinaan ympäri maailmaa, ja kartanon eri huoneet oli sisustettu maanosien mukaan. Vierashuoneessa oli mitä erilaisimpia puusta veistettyjä norsuja ja ilkeän näköisiä kasvonaamareita. Jos ei tietäisi, että indonesialaisessa kulttuurissa naamareiden tarkoitus on karkottaa kaikki pahat henget, voisi öisin pelästyä pahemman kerran hirviöiden häijyjä katseita. Ikkunalaudalla lootus -asennossa istuva thaimaalainen Buddha -patsas tasapainotti tunnelmaa. 

Sali oli sisustettu Etelä-Amerikan matkojen tuliaisilla. Seiniä koristivat toinen toistaan värikkäämmät kankaat, ja oven suussa oli valtava maalaus Mailista Machu Picchun, muinaisen inkakaupungin juurelta Andien vuoristosta. Kuulemma eräs José -niminen mies oli maalannut taulun kauan sitten jonkinlaisen lomaromanssin pyörteessä. José jäi Peruun, mutta taulu muistutti Pahkalan kartanon seinällä yhdestä ikimuistoisesta nuoruuden kesästä. Keinutuolissa kiikkuessa onpahan mitä muistella, kujeili Maili kertoessaan taulusta. 

– Mene, mene, mene, sanoisin minä kaikille nuorille – sinullekin Minnaseni, ethän sinä vanha ole ensinkään!

Pöytä oli jo katettu salin puolelle. Keltapunaraidallisen pöytäliinan päällä oli kolme lautasta. Matias oli soittanut kotimatkalla Jyväskylästä, ja Maili oli houkutellut hänetkin lounaalle. Tarjolla oli Päijänteen kaloista tehtyä kermaista keittoa.  Minna oli tuonut tuliaisina itse leipomaansa mallasleipää, jonka pinta oli sivelty voilla ja siirapilla. Tuoksu salissa oli huumaava. Ikkunat olivat huurussa pakkasen paukkuessa ulkona, mutta sisällä väreili lämpö.

Samassa eteisestä kuului kolinaa, ja Matias tömisteli sisään kuninkaan elkein: – Moro!

– No hei hei, ja kiva, kun pääsit tulemaan, huudahti Maili.

Matias käänsi katseensa Minnan suuntaan: – Miten sä oot viihtynyt täällä landella?

– Paremmin kuin hyvin, en lähtis mistään hinnasta takaisin Helsinkiin, vastasi Minna.

– Okeei, no hyvä. Meitä on niin moneen lähtöön. Itse viihdyn kyllä stadissa, vaikka kivahan täällä on piipahtaa vähän väliä ainakin Mailia moikkaamassa. Maili on ihan legit, jatkoi Matias. 

– Mikä se semmoinen legit on - ruvetaanpas nyt syömään kalakeittoa. Istukaa te jo siihen pöytään, niin minä haen vielä köökin puolelta kauhan, kommentoi Maili. 

Minna oli ymmärtänyt aiemmin Mailin puheista, että Matias oli juuri eronnut 20 vuoden avioliitosta, ja väkisinkin tuli mieleen, että Maili yritti ujuttaa häntä ja Matiasta yhteen. Tällä hetkellä se tuntui kuitenkin hyvin kaukaiselta yritykseltä. Minna ei halunnut ketään sotkemaan omaa vihdoin löytynyttä rauhaansa suuressa talossa Kuhmoisissa. Nyt kun Taavi oli muuttanut Kuhmoisten keskustaan vintiltä, niin Minna oli tehnyt yläkerrasta etätyöskentelypisteensä, ja alakerta oli kokonaan vapaa-ajan käytössä. 

Minna oli juuri aikeissa kysellä Matiakselta tämän Jyväskylän reissusta, kunnes Maili jo pyörähteli kauhan kanssa takaisin saliin laulaen ja tirskuen samalla ”La cucaracha, la cucaracha ya no puede caminar…” Minna ja Matias purskahtivat äänekkääseen nauruun. 

– Tuo Joséhan minulle tämän laulun opetti. Muistan sen ikuisesti, kun istuttiin aamuvarhaiselle asti, ja hän tankkasi minulle espanjaa. Voi kyllä me naurettiin, kun en meinannut millään oppia kaikkia laulun sanoja, muisteli Maili pilke silmäkulmassa. 

Mailin silmät menivät ihan sirrille tämän nauraessa, ja kumpaankin poskeen ilmestyi samalla kaksi hymykuoppaa. Hersyvä nauru ei voinut olla tarttumatta.

– Olkaattes hyvät, siitä vaan sitten kalakeiton kimppuun, jatkoi Maili. 

Minna kauhoi oranssein kukin koristellulle lautaselle höyryävän kuumaa keittoa. Tuoreen kalan, kerman ja tillin tuoksu vietteli jo makunystyröitä. Minna ojensi kauhan Matiakselle, ja lopulta koko porukka maiskutteli tyytyväisenä Päijänteen kaloja keittolautaseltaan.

Välähdyksiä Pariisista

Il faut patienter

Saavuin Charles de Gaullen lentokentälle maanantaina iltapäivällä, ja pimeä alkoi jo levitä kaupunkiin. Päätin kiiruhtaa vauhdilla RER B junan lähtöpaikalle. Koitin ostaa junalippua vauhdikkaasti, ja hätäilin lähimaksun kanssa pitämällä pankkikorttia liian vähän aikaa lukijan päällä. Lippuhenkilö lompsi rauhallisesti paikalle, ja sanoi ”il faut patienter, madame !” Eli pitää olla kärsivällinen, rouva.

Eihän minulla oikeasti ollut mihinkään kiire. Olinhan lomalla ja vielä Pariisissa. Ja niin se lippu sitten sujahti luukusta ulos, ja pääsin junaan. 

Pain au chocolat

Nousin Cardinal Lemoinen metroasemalta maan tasalle, ja ensimmäisenä nenään leijaili viereisen leipomon (Boulangerie Guyot Geraldine) herkkujen tuoksu. Jonottaessani ensimmäisen "suklaaleivän" (pain au chocolat) perään huomasin, että tämän leipomon patonki (traditionnelle) oli voittanut kolmannen palkinnon Pariisin paras patonki -kilpailussa. Siksi tänne taidettiin jonottaa, vaikka lähellä oli toinenkin leipomo. 

Madame

Tuntuu kivalta, kun ihmiset puhuvat koko ajan niin kohteliaasti, ja toivottavat hyvää päivää, iltaa tai kiitoksia madamelle. Löysinpä myös Madamen kadun. 

Soupe à l'oignon

Lähdin tiistaina aamuvarhaisella jo liikkeelle, ja kävelin täyden kuun valaistessa Seineä pitkin Eiffel -tornille asti. Matkalla tuli vastaan paljon lenkkeilijöitä, mutta tämä koira kulki mieluummin vaunuissa.

Eiffel -tornin juurella näin sattumalta, kun bussi numero 30 meni ohitse. Siinä luki Pigalle. Hyppäsin kyytiin ja päätin mennä käymään Montmartrella. Aurinko pilkahteli pikkuisen pilvien takaa. 

Ihailtuani maisemia hetken suuntasin kohti Oberkampfia, jossa minun oli pitänyt alunperin majoittua. Alueella oli vähän huono tunnelma, mutta kävelin kuitenkin hetken, ja päädyin katsomaan Chagallin maalauksia digitaalisesti musiikin tahtiin Atelier des Lumières:iin. Tykkäsin. 

Nälkä yllätti vasta Rue de Rennesillä, ja siellä nautin herkullisen ranskalaisen sipulikeiton (Soupe à l'oignon). Se oli tosi hyvää ja ihanan lämmintä koleassa vaikkakin aurinkoisessa marraskuun Pariisissa.

Bistro  

Ranskalainen bistro nimeltä Le Perraudin tarjosi rennon ilmapiirin, suussa sulavan ankan koiven (Confit du canard) ja lasillisen hyvää punaviiniä. 

Paris 5ème

Majoituin ensimmäistä kertaa Pariisin 5. kaupunginosassa. Rue Monge, Rue Mouffetard, Place de Contrescarpe, Rue Rollin - nämä olivat lempipaikkojani tällä kertaa. 

Merci Paris!

Prillikotelo

Minna tunsi nenänsä olevan kylmä, mutta muhkean untuvapeiton alla oli muutoin ihanan lämmintä. Hän raotti hieman silmiään, mutta ympärillä näkyi vain mustaa. Lokakuun lopun aamut alkoivat olla jo pimeitä.

Minna napsautti yöpöydän valaisimen päälle, sujautti tottuneesti jalkansa sängyn laidalla oleviin huopatossuihin, ja puki yllensä Marimekon punavalkoraidallisen aamutakin. Tuvan nurkassa seisovan kakluunin seinämät olivat jääkylmät, mutta pian ne hohkaisivat lämpöä ympärilleen. Minna raapaisi onnistuneesti tulitikkua rasian kylkeen. Tikku lehahti iloiseen liekkiin, ja sai rapisevan kuivan tuohen palasen syttymään. Minna tuijotti lumoutuneesti puoliksi avonaisilla silmillään, kun tuli pikkuhiljaa tarrautui uuniluukun sisällä oleviin koivun halkoihin. Hän antoi lämmön sulattaa yöllä kylmettyneen nenänsä, ennen kuin laittoi uuniluukut kiinni. Tulen leimunta kakluunin sisällä kuulosti rentouttavalta huminalta. Välillä pelti naksahteli kuumentuessaan.

–Huomenta, kuului porstuasta.

–Hain sinulle aamulehden jo valmiiksi postilaatikosta. Olkaattes hyvät. 

Oli sovittu, että Taavi asuisi vintillä niin kauan, kun Kuhmoisten kirkonkylän asunnon remontti valmistuisi. Remontti oli kestänyt jo kohta kolmisen kuukautta, mutta sen pitäisi valmistua ihan lähiaikoina.

–Kiitos, vastasi Minna.

Taavi ehdotti, että he menisivät Minnan kanssa illalla naapurikylän kartanoon kylään. Maili, joka asusti siellä yksin, täyttäisi 85 vuotta, ja ilahtuisi varmasti. Taavi ja Maili olivat tutustuneet kirkonkylällä järjestettävässä lauluillassa elokuussa. Taaville lauluilta jäi kokeiluksi, mutta tomera Maili oli kutsunut sen jälkeen Taavia viikoittain kahville. Maili oli kotoisin Karjalasta, ja oli hyvin vieraanvarainen, tai näin Taavi Minnalle kahvittelut selitti.

Maili oli elänyt neiti-ihmisenä koko ikänsä, tai ainakin kyläläisille se oli näyttäytynyt niin. Hänellä oli hyvät geenit, mutta niin oli myös säännölliset ja terveelliset elämäntavat. Taavin kautta Minna oli kuullut, että Maili aloittaa jokaisen aamun syömällä kaksi ruisleipää, joiden päälle hän asettelee ensin voita, sitten Emmental juustosiivun, sen päälle palvikinkkua rullalle. Lopuksi vielä voileivän kruunaa punainen paprikarengas, jonka keskellä on kurkkuviipale. Päivä alkaa kuulemma paremmin, kun tekee siitä kauniin heti ensi hetkestä lähtien.

–No mikäs siinä, ei minulla ole tänään mitään ihmeitä, tokaisi Minna syntymäpäiväretkestä.

–Sinne tulee muuten Mailin siskonpoika Helsingistä käymään. Hän tuo lumilingon tädillensä talven varalle, ettei tämän tarvitse enää kolata lunta lumikolalla. Onhan hän jo kuitenkin aika iäkäs.

–Selvä juttu. Kiva nähdä välillä täällä kylillä nuorempiakin ihmisiä. Keski-ikä Närväntiellä tuntuu olevan yli 80 vuotta kesän jälkeen, mumisi Minna melkein itsekseen.

Aamukahvin juotuaan Minna tepasteli takaisin makuukammariinsa, ja tunki aamutakkinsa ikkunan alla olevan lipaston ylähyllylle. Samalla katse osui alahyllyllä pullistelevaan jykevään pahkakulhoon. Kipon pinta tuntui ihmeen kovalta, ja siellä täällä oli pieniä koloja. Kummaltakin puolelta oli taivutettu reunaa ulospäin niin, että kulhossa oli hienot kädensijat. Minna noukki kulhon sisällä olevan valurautaisen avaimen käteensä, ja pyöritteli sitä hetken silmiensä edessä. Se näytti rosoiselta, mutta samalla hienolta, joten Minna päätti nostaa sen koristeeksi seinälle. Tuvassa oli valmiina sopiva koukkukin ikkunoiden välissä.

–Ei herttinen, mistä sinä tuon löysit? Se on erään aitan avain, ja on ollut monta vuotta kateissa.

–Tuolla se oli pahkakupissa lipaston alahyllyllä, vastaa Minna hämillään.

–Minun pitää lähteä kyllä samantien sinne aitalle. Johan tässä talvi kohta tulee. Voisitko sinä mitenkään lähteä kyytimään minua Yariksellasi tuonne rantaan, kun se aitta on yhdessä saaressa tässä aivan lähellä. Kerettäis vielä käymään siellä ennen kuin mennään Mailin tykö. Siellä rannassa on vanha soutuvene, jolla pääsee yli. Kyllä minä soutaa vielä osaan, vaikken autoa enää saa ajaa. Sampuri vieköön, kun en saanut enää ajokorttia näiden silmien takia, mutta ei haittaa, kun avain sentään löytyi!

–Eipä minulla mitään tänään, joten mennään vaan, vastasi Minna. Hetken päästä Taavi ja Minna ajelivat jo Närväntietä Pihlajakosken suuntaan ja kääntyvät sitten kohti rantaa pienelle metsätielle. Tien keskellä kasvoi lähes metrin verran heinää riipien ja raapien Yariksen pohjaa. Lopulta metsän takaa paljastuu kimmeltävä Päijänne, ja rannassa odotti tosiaan vanha punainen puuvene airoineen.

–Maali on rapissut, mutta kyllä se vettä kestää, sanoi Taavi. Minna työnsi veneen vesille, ja hyppäsi veneen keulaan. Taavi souti tottunein vedoin heidät läheiseen saareen.

Lehtipuut loistivat sinistä taivasta vasten keltaisena. Välillä tuuli tarrautui lehtiin, ja heijaili niitä veden pinnalle. Päijänne oli kaunis ja tyyni, mutta vesi hohkasi jo kylmää. Salmessa oli vettä sen verran vähän, että järven hiekkapohja näkyi hyvin.

Taavi ohjasti veneen keskelle vastarannalla makaavaa puista lavettia, ja veneilijät nousivat maihin. Ryteikön takaa paljastuu tummanruskea aitta. Se näytti samanlaiselta kuin Seurasaaren vilja-aitat Helsingissä. Aitan ovi oli tehty hyvin pienikokoisille ihmisille, mietti Minna. Oven lukossa törrötti sisällä ruosteisen näköinen naula, mutta juuri siihen Taavi sujautti rauta-avaimen pään. Kuului ritinää ja kolinaa, mutta lopulta lukko aukesi, ja Taavi tömäytti oven sisäänpäin. Minna kurkkasi takaseinustalla olevia portaita, jotka veivät aitan ylätasolle. Kolmannella portaalla olevan hiiren pyöreät korvat jähmettyvät ja silmät tuijottavat hetkisen oviaukkoa, kunnes hiiri putosi paniikissa portailta lattialle, ja juoksi tuhatta ja sataa nurkassa olevasta rakosesta ulos.

–Niin mitä sinun piti täältä tulla hakemaan, kysyi Minna.

–Siinä ikkunan alla pitäisi olla minun prillikoteloni, näetköhän, kysyi Taavi.

–Tultiinko me tänne yhden silmälasikotelon takia, haukkoi Minna henkeään.

–Tyttö kulta se ei ole mikään tavallinen kotelo, vaan isäni teki sen minulle nahkasta, kun täytin 18 vuotta. Siellä sisällä on äitini tekemä taskuliina minun nimikirjaimillani kirjailtuna. Eikä siinä vielä kaikki. Viimeksi kun täällä saaressa käytiin muorin kanssa, yövyttiin aitassa, ja laitoin muorin kultaisen kaulakorun talteen prillikoteloon, ja sitten se kotelo perhana unohtui tänne aittaan.

–Älä sinä minua tytöttele, mutta kyllä minä nyt ymmärrän, nyökkäsi Minna Taavin suuntaan.

–Tuollahan se on nurkassa lattialla, sanoi Minna.

–Voi tätä onnea, kiitos tuhannesti, iloitsi Taavi ja halasi spontaanisti Minnaa.

Minna oli näkevinään, että Taavin silmäkulmat kostuivat.

*

Seuraavana päivänä Minna avasi makuukammarinsa ikkunan alla olevan lipaston ovet, ja huomasi, että prillikotelo oli pahkakupissa. Mukana oli ruutupaperille kirjoitettu sana Kiitos!

Johtajatulilla

Asemoitiin meidän auto heinikkoon parkkialueelle ja lompsittiin kassien ja nyssyköiden kanssa kohti leirialuetta. Vatsan pohjaa oli kutkuttanut jo viikon, koska olihan tämä ensimmäinen partioleiri ehkä kolmeenkymmeneen vuoteen.

Metsään oli jo kasvanut telttameri, kun saavuimme majoitusalueen reunamalle. Löysimme pienen haahuilun jälkeen aivan täydellisen alustan kupoliteltallemme. 

Osallistujia joka toinen vuosi järjestettävillä Johtajatulilla oli yli 3000, mutta sattumalta sisko ystävineen löysivät tiensä ihan meidän viereen.

Vinkeä fiilis ja turvallinen ympäristö

Tunnelma, jonka muistan lapsuuden partioleireiltä oli läsnä myös nyt. Sama ruokailupussi kädessä jonotettiin  hakemaan ruokaa leirikeittiöstä. Taiteiltiin, miten saa pysymään ruoat leipineen lautasella. Tällä kertaa ruokaa jakoivat vuoron perään eri vapaaehtoiset. Yksi kaatoi puurohiutaleita, toinen mustikkakeittoa, ja kolmas tarjoili herkullista mustikkapiirakkaa.

Astianpesupaikatkin olivat ihan eri luokkaa kuin ennen vanhaan.

Jokaisen johtajatulilaisen piti valita itselleen sopiva päivän hyvä työ. Itse olin tunnin ojentamassa berliininmunkkeja kahvilan asiakkaille. Homma toimi tosi hyvin, ja minäkin pääsin viimein kahvilaan töihin.

Istui sitä kenen tahansa viereen ruokaillessa, luentoa kuunnellessa tai saunassa, kaikki antoivat tilaa lauseen jokaisessa merkityksessä. Rantasaunan lauteilla oli muuten 111 henkilöä, silloin kun minä siellä piipahdin.

Eräällä luennolla piti antaa hyvää palautetta vieruskaverille. Satuin tuntemaan hänet, ja kerroin hänen olevan sellainen ihminen, joka on vakaa ja rauhallinen, minkä takia hänen seurassaan on turvallista olla oma itsensä. Uskaltaa puhua kaikenlaista. Tämä sama fiilis huokui minusta yleisesti Johtajatulilla. Jos yöllä sattui olemaan hereillä, tiesi hyvin, ettei ole yksin. Telttamerestä kuului tasaista kuorsausta joka puolelta. Minusta se oli mukavaa. Korvatulpat oli kyllä ihan hyvä olla mukana. 

Uskalla epäonnistua

Minä raahasin varmuuden vuoksi kolme makuupussia mukanani. Lopulta valitsin unikavereikseni 6 -vuotiaana saamani puoliuntuvapussin sekä sen päälle poikani kesämakuupussin. Silti heräsin yöllä siihen, että varpaat oli jäässä. 95 litran laukussa oli kamat hujan hajan, enkä muistanut, minne olin villasukat laittanut. Lopulta tungin jalkani paksun villapaidan hihoihin, ja viimein koivet lämpenivät. 

En myöskään muistanut illalla, minne olin laittanut silmälasikoteloni. Tuntui, että kaikki tavarat olivat koko ajan väärässä paikassa, ja kun piti mennä pesemään hampaat, hammasharja olikin jäänyt telttaan. Leirielämä oli siis vähän unohtunut, mutta toisena päivänä olin jo ihan pro. Työnsin jalat villapaitaan ja -sukkiin jo ennen nukkumaan menoa.

Fatim Diarra puhui siitä, että elämässä saa ja pitää epäonnistua, mutta pitää luottaa, että asiat lutviutuvat. Ei haittaa, että pelottaa. Partiossa on tapana huutaa kiitokset, joten Fatimin luennon päätteeksi Evolla kaikui sana rohkea! 

Dialogia

Maailman suurimmassa dialogissa puhuimme vieruskavereiden kanssa rauhasta. Todettiin, että yksinkertaisinta on pitää huolta ensin itsestään ja levittää sitten hyvää omaan lähiympäristöön. Olla ihminen ihmiselle.

Kolme minulle aiemmin tuntematonta ihmistä kysyivät heti, haluanko liittyä heidän seuraan. On paljon helpompi puhua, kun kokee olevansa merkityksellinen pala porukkaa. 

Yksi meistä muisteli Asta Raamin puheenvuoroa punaisista valoista. Jos oma pää on punaisena raivosta, pitää painaa jarrua, eikä möläytellä siinä hetkessä sammakoita.

Parasta johtajatulilla?

Tunnelma.

Berliininmunkit.

Tasainen telttapaikka.

Ensimmäisen aamun kurkistus teltasta ulos.

Hyvä seura.

Hieno sauna.

Se, että uskallettiin lähteä 2 yön telttaretkelle 30 vuoden tauon jälkeen. Oltiin rohkeita.

Hyvän huokuminen metsässä.

Hyvät bileet by VMTK.

Pieni pala Provencea

 

Oppède

Oppède on rauhallinen kylä keskellä viiniviljelmiä, laventelipeltoja ja sypressipuita. Ulkona kuuluu kaskaiden kovaääninen laulu. Ihmisiä näkyy harvakseltaan. Paikallinen puutarhuri kastelee joskus letkulla rekan lavalta tien varsien kukkaistutuksia. 

Aamukävelyllä

Kaikki on lähellä, mutta Oppèden rauhaan on ihana palata.

Viiniviljelmiä on joka puolella

Il y a dégun - täällä ei ole ketään provencelaisittain

Leppäkerttutalo Oppèden vanhassa kaupungissa

Mas on alunperin maalaistalo Provencessa. Minulla meni monta päivää ihmetellessä, mitä tuo joka puolella näkyvä mas tarkoittaa. 

Roussillon 

Roussillonissa luonto tarjoaa parastaan. 

Roussillonin okrakalliot ovat huikeita

Lacoste

Kujia kävellessä tuntuu siltä kuin astelisi ikiaikaisen elokuvan kulisseissa. 

Vanha boulangerie eli leipäkauppa

P.s. Tällä kylällä ei ole mitään tekemistä Lacoste -paitojen kanssa. 

Ménerbes

Täällä on asustellut valokuvaaja ja kuvataiteilija Dora Maar - ehkä paremmin Picasson rakastajattarena tunnettu. 

Goult

Tunnelmallinen La Terrasse -ravintola.

Näkymä ravintolasta

Alkupala

Maubec

Lempileipomo matkalla: Quai 7 Pâtisserie, Boulangerie

Näkymä La Bergerie -ravintolasta

Bonnieux

Näkymä Lacosten suuntaan

Gordes

Gordesin markkinoilla

Lavande fine & lavandin

Lavandin

Lavande fine

Lavande fine

Merci Provence!

Flash quotes in Leppävaara

Olin ilmoittautunut hyvissä ajoin keväällä 2023 U23 nuorten yleisurheilun EM -kisoihin vapaaehtoiseksi. Kisat järjestettiin Leppävaaran uudistetulla stadionilla 12. - 16.7.2023. Vapaaehtoishommia oli hiekan lanauksesta ulkomaalaisten joukkueiden attaseoiksi sekä lääkintäihmisistä kisakansliaan. Minä toivoin pääseväni Mediaan, ja sinne pääsin, tarkemmin sanoen niin kutsuttuun flash quotes -tiimiin. Olen kielitaitoinen, ja olen kiinnostunut ihmisistä. Olinko ennen tehnyt lyhyitä haastatteluja huippu-urheilijoista, ja kirjoittanut niistä pieniä juttuja? En, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Osasin odottaa, että tunnelma on hektinen, mutta kaikkeen ei voinut valmistautua, kuten esimerkiksi kesän pahimpaan rankkasateeseen. 

Ennen kisoja aika moni sanoi, ettei missään nimessä haluaisi valitsemaani tehtävään. Meitä on moneen lähtöön, ajattelin, ja onneksi on.

Torstai

Vaikka kuinka olen rohkea, ja vaikka kuinka puhun monia kieliä, minua jännitti aika lailla ennen ensimmäistä flash quotes -päivää. En tiennyt urheilijoista kuin seitsenottelija Saga Vannisen ja moukarinheittäjä Silja Kososen. Yleisurheilusanasto ei myöskään ole kuulunut viime vuosina jokapäiväiseen elämääni suomeksi, saati ranskaksi tai espanjaksi. Olin hieman niitä tutkaillut ennen ensimmäistä päivää, mutta minä opin parhaiten puhumalla ja kokemuksen kautta, joten ei kun tuulta päin.

Flash quotes -tiimi teki töitä niin kutsutussa Mixed zone -teltassa. Kaikki urheilijat kulkivat tämän alueen läpi urheilusuorituksensa jälkeen. Tärkeintä oli saada lyhyet kommentit finaalikolmikolta. Työparina minulla oli teltassa Zusana Tsekeistä. Hän oli tehnyt hommaa parikymnentä vuotta, joten ihan yksin en sentään ollut.

Meidän lisäksi teltassa tekivät haastatteluja YLE, European Athletics, MTV3, sekä eri maista tulleet toimittajat. 

Naisten moukarin karsinta oli torstaina aamupäivällä, joten ensimmäinen urheiluhaastatteluni oli finaaliin ”heittämällä” mennnyt Silja Kosonen. Silja voitti myös perjantai-illan finaalin odotetusti tuloksella 73,71.

Olin etukäteen miettinyt, mahtavatko kilpaurheilijat tuntea itsensä suuriksi tähdiksi, ja mahtaako se jotenkin näkyä heidän käyttäytymisessään. Olin iloisesti yllättynyt, että ainakin Espoossa kilpailleet nuoret kansalaisuudesta riippumatta olivat tosi välittömiä, ystävällisiä ja aitoja huipputuloksista huolimatta. Yksi piristävistä torstain haastateltavista oli hollantilainen 10.02 100 metrillä juossut Raphael Boujou.

Perjantai

Torstaista viisastuneena tein vähän taustatutkimusta urheilijoista ennen perjantai -illan finaaleja. Ilta kuitenkin yllätti hervottomalla kaatosateella. Vettä tulvi telttaamme sisään, ja koitimme sutia sitä harjoin ja lapioin ulos. Onneksi sähkölaitteet pysyivät kuivina.

Hakiessani kolleegalle kuivia vaatteita vapaaehtoiskeskuksesta kastuin itse läpimäräksi. Leppävaaran stadionin viemärikaivot eivät vetäneet tarpeeksi, ja maassa oli paikoin parikymmentä senttiä vettä. Antonio sai sadetakin, mutta olin itse uitettu koira, joten sovittiin, että käyn nopeasti pyörällä kotona vaihtamassa itselleni kuivat vaatteet. Varmuuden vuoksi kauhoin vielä Leppävaaran alikulkutunnelista lisää vettä lenkkareihini.

Päästyäni kuivin jaloin takaisin stadionille kisat olivat tunnin tauon jälkeen täydessä vauhdissa. 

Illan suomalaismitalit toivat kotiin Jessica Kähärä kolmiloikasta sekä Saga Vanninen ja Silja Kosonen seitsenottelusta ja moukarinheitosta.

Yksi mieleenpainuvista haastatteluista oli norjalaisen Håvard Ingvaldsenin jututtaminen.  Ensimmäiset 200 metriä hän koitti säästellä energiaa, mutta sitten hän laittoi turbo -vauhdin päälle. Hän voitti kultaa 400 metrillä ajalla 45.13.  

Perjantai -iltana finaaleja tuli liukuhihnalta, enkä edes kerinnyt katsoa juoksuja tai hyppyjä. Sitä mukaa, kun olin jututtanut yhtä, nurkan takaa astui telttaan seuraava urheilija. Silmät alkoivat olla aika ristissä ja aivot narikassa. Viimeisen päivitykseni European Athletics -sivustolle tein yhdentoista aikaan illalla. Väsyneenä, mutta onnellisena ”I did it” -fiiliksellä sanoin heipat ilta-auringon kajastuksessa kylpevälle siniselle urheilukentälle.

Lauantai

Lauantaina olin aamupäivän Leppävaarassa. 

Miesten 3000 metrin esteissä finaaliin juoksi muun muassa portugalilainen ennakkosuosikki Etson Barros. Hän ei halunnut/osannut puhua englantia, joten juteltiin espanjaksi. Välillä mukaan soljui portugalia, mutta hyvin selvittiin. Ranskalaiset antoivat kovaa vastusta algarvelaiselle.

Iloinen kohtaaminen minulla oli myös espanjalaisen Yasiel Soteron kanssa. Hän voitti pronssia kiekossa tuloksella 61.69. 

Sunnuntai

Olin kisoissa vielä sunnuntai -illan, jolloin Juho Alasaari vei yllätysvoiton seiväshypyssä parannettuaan omaa ennätystään jopa 11 cm. Pohjanmaan poika lausahteli letkautuksia leppoisaan tyyliin. Oli tokaissut norjalaiselle ennakkosuosikille Pål Lillefosselle ennen kisoja, että tänään hän saa jäädä kakkoseksi. Näinhän siinä sitten kävi. Alasaaren mukaan oli aivan mahtavaa, kun joka ikinen katsomossa hurrasi hänelle. Siitä sai lisäpontta hyppyihin. Parasta seiväshypyssä on kuulemma se, kun tuntee lentävänsä yli riman ja samalla panee omat rajat koetukselle.  

Kysyin aika monelta urheilijalta, mikä oli Espoossa ja Espoon kisoissa parasta, niin mahtava tunnelma ja yleisön kannustus nousivat kärkeen. Samoin yhteishenki muiden kilpailijoiden kesken oli hyvä, ja moni kehui kilpakumppaneitaan ystäviksi. Suomen sää oli myös täydellinen. 

Mikä minusta sitten oli parasta? "Työmatka" pyörällä oli tosi kiva. Nuoret urheilijat olivat iloisia ja energisiä. Ympäristö oli kansainvälinen ja kannustava. Urheilijat olivat tehneet todella paljon töitä tavoitteidensa eteen, ja kun työn tulokset palkittiin, niin purkautuihan sitä energiaa meille vapaaehtoisillekin. Kyllä kannatti olla mukana.

Antonio haastattelee naisten kolmiloikan Euroopan mestari Maria Vicenteä. Hänen voittotuloksensa oli 14.21.

Suomen miesten 4 x 100 m viestijoukkue ennen tietoa jatkoon pääsystä. Finaalipaikan varmistuttua riemulla ei ollut rajoja!

Lahna autossa

Auringon säde osui silmään, ja Minna nosti luomea hieman ylöspäin. Se valahti kuitenkin pian takaisin. Minna käänsi kylkeä, ja sängyn jouset nirskuivat samalla.

Juhannusaatto. Minna oli kutsunut vanhoja koulukavereita Helsingistä viettämään kesäyön juhlaa Kuhmoisiin uuteen kotiinsa. Vieraat saapuisivat kolmen hujakoilla, joten vielä saattoi loikoilla rauhassa. Pariskunnista kaksi olivat edelleen naimisissa. Merja ja Lari olivat hankkineet koiran nuorten lennettyä jo pesästä. Kata ja Micke taas olivat ostaneet kesämökin Hangosta. Ihmisillä piti olla jotain uutta, kun lapset eivät enää tarvinneet niin paljon vanhempiansa. Simppa sanoi tuovansa uuden naisystävänsä mukanaan. Juhannus oli aina vietetty samalla kaveriporukalla, joten siitä haluttiin pitää kiinni, vaikka erot ja uudet kuviot aina vähän aiheuttivat hämminkiä itse kussakin. 

Minna oli tavannut juhannusviikolla Pihlajakosken kaupalla paikallisen kalastajan, ja oli tilannut tältä kalat juhannuspöytään. Treffit oli sovittu kymmeneksi juhannusaattona. 

Kaupalle oli kuutisen kilometriä, ja Minna oli päättänyt hoitaa kalojen haun pyörällä. Vintin vanhus oli antanut vanhan Oiva -pyöränsä Minnalle talokauppojen kylkiäisenä. Siinä oli isot harmaat pyörät, musta tanko ja leveä satula jousineen. Pakkarilla oli pumppu, ja valoa kesäiltoihin toi dynamo.

Kello oli yhdeksän, joten Minna ponnahti narisevasta sängystä ylös, hörppäsi mukillisen Parisienne -kahvia ja lähti matkaan. Yöllä oli satanut, joten kesän tuoksu oli huumaava. Tie kaupalle on mutkikas ja mäkinen, joten reisilihaksille oli käyttöä. Puolivälissä matkaa Lammasniementietä jolkotti hirvi, ja se loikki aivan Minnan edestä Närväntien toiselle puolelle. Oksat rytisivät ja puut heiluivat, kun hirvas rymisti pusikon läpi kohti syvempää metsää. Oiva ei otusta pelännyt, vaan pyöritti pyöriänsä tottuneesti hiekkatietä pitkin. Tiessä oli välillä aikamoisia kiharoita, mutta satulan jouset pehmensivät niitä. 

Kalastaja jo odotteli Minnaa, kun tämä hiljensi vauhdin ja pysäköi suoraan kaupan edessä olevan puisen karhuveistoksen eteen. 

–Jaahas, sitä sitten tultiin pyörällä. Mä oon muuten Urpo, jollen ole aiemmin maininnut. 

–Selvä juttu, mä olen Minna. Mitä nämä kalat maksaa? 

–Parilla kympillä saat, ollos hyvä, vastasi Urpo. 

–Okei, voinko maksaa Mobile Pay:llä?, kysyi Minna.

–Anteeksi millä? Ei mulla mitään mopile peitä ole, käteinen kelpais, totesi Urpo. 

Minna kaivoi taskustaan rytistyneen kaksikymppisen setelin, ja ojensi sen miehelle. 

–Kiitos, ja oikein hyvää juhannusta teitille. Siinä on kymmenen siikaa, ja laitoin yhden lahnan kaupan päällisiksi. Lahnaa ihan turhaan haukutaan. Kyllä minä sanon, että se on enemmän kokkaustaidoista kuin kalasta kiinni, tokaisi Urpo. 

Minna heitti kalat mukanaan tuomaansa kylmäkassiin, ja lähti kotimatkalle. Käki kukkui metsässä, kun Minna kaarsi hikisenä kotipihaan kalat pyörän sarvessa keikkuen. 

Minna oli päättänyt savustaa siiat savustuspöntössä heti tuoreeltaan. Lahnan hän heitti kylmälaukussa hetkeksi auton takakonttiin odottamaan. Auton avaimet hän laittoi kylmälaukun päälle. 

Sillä aikaa, kun Minna oli hakenut savustuspöntön liiteristä, vanha mies oli laskeutunut vintistä pihalle. 

–Kuule, minä laitoin sun autos takaluukun kiinni, kun se oli jäänyt sepposen selälleen.

–Ei hemmetti, siellä on lahna!

–Lahna?

–Kyllä! Sain lahnan Urpolta. Onneksi ovet eivät menneet lukkoon, kun avaimetkin ovat siellä sisällä. Enää tarttis keksiä, mitä sillä lahnalla tekisi. Olisko sinulla sopivaa reseptiä lahnalle?

–Eihän minulla, mutta muorilla olisi ollut. Hän oli niin hyvä laittamaan murkinaa. Siellä sinun huoneessas on kyllä tallessa sellainen mappi, josta saattaisi löytyä kaikenlaisia reseptejä. Siinä mapissa lukee isolla TÄRKEÄÄ. Muorille ruoan laitto oli elämän tärkeimpiä asioita. Herkuilla hän välitti rakkauttansa kaikille. 

–Kiitos. Vilkaisen mappiin, kunhan saan nämä siiat pönttöön savustumaan. 

Hetken päästä Minna lähti lahna kainalossa sisälle. Mapista löytyi käsin kirjoitettuja reseptejä a:sta ö:hön. Välissä oli myös paljon päiväkirjamerkintöjä. L:n kohdalta löytyi kuin löytyikin muutama lahnaresepti. Minna valitsi grillatun lahnan

Kello kävi, ja ystävät saapuivat. 

–Hyvää juhannusta ja tervetuloa, toivotti Minna iloisena noki poskellansa.