Kalsarinhakumatka

–Nyt tuli kuset housuun. Onneksi kerkesin kivuta tänne ullakolle, ettei lorahtanut tuvan lattialle. Vaihtokalsarit ovat vielä alakerran makuukammarissa. Enhän voi mennä likomärissä housuissa, saati Aatamin asussa, hakemaan uusia alusvaatteita sieltä. Ei auta kuin antaa pöksyjen kuivua, ja luottaa siihen, ettei tyttö tule tänne vintille haistelemaan. Joku ylpeys pitää vanhalla äijälläkin olla.

–Hetkinen, tossa hengarissahan ikkunan karmissa roikkuu muorin keltainen leninki. Pitäisikö pistää se päälle hetkeksi, ja hakea ne saakutin alushousut alhaalta. Ei kai tässä muu auta. Muori oli ysikymppisenäkin aika sorjassa kunnossa. Sääret olivat hoikat kuin varsalla. Elämä oli kertynyt siitä sitten reisistä ylöspäin. Taidanpa kiskaista mekon päälleni ja lähteä kalsarinhakumatkalle alakertaan.

Laskeuduttuaan vintiltä porstuaan, mies katsoo porstuan peilistä itseään. –Ei helkkari, tämä asuhan pukee minua.

*

Minna avaa makuukammarin ikkunan alla olevan lipaston oven. Ylähylly on täynnä eri värisiä, ruudullisia ja raidallisia miesten alushousuja kahdessa siistissä pinossa. Minna nostaa kalsarit lipaston päälle, ja tunkee omat vaatteensa sisälle. Alatasolla on valokuvakansioita ja mappi, jonka päälle on liimattu valkoinen tarra. Siinä lukee TÄRKEÄÄ. Mappia pitää pystyssä iso pahkasta tehty kulho. Sen sisällä on kymmensenttinen valuraudasta taottu avain. Kädensija on hieman vääntynyt. Samassa Minna kuulee, kun vanhus avaa tuvan oven, ja laittaa varmuuden vuoksi lipaston ovet kiinni.

*

–Anteeksi neiti, mutta tulisin hakemaan makuukammarin lipastosta vähän vaihtovaatetta.

Vanha ukko seisoo keltaisessa mekossa makuukammarin oven suussa. Minna katsoo häntä silmät ymmyrkäisinä, kunnes ei enää pysty pidättelemään hymyään. Itse asiassa hän purskahtaa kunnon nauruun. Minnan hersyvä käkätys on niin kova, että ikkunan takana istuva talitiainen pelästyy, ja lähtee lentoon.

Ukonkin silmät menevät sirrille ja suu vääntyy vinosti hymyyn.

–Onpa mahtavaa, että tässä talossa raikaa pitkästä aikaa. Muori oli kova nauramaan. Voi kuinka minä kaipaan sitä sorinaa. Kun muori käkätti, niin talon hirretkin nitkahtelivat. Elo naurun tahdissa on niin mukavata.

Minna nyökkää, ja kurottautuu samalla lipaston päällä olevan vaatepinon luo ojentaen samalla sen vanhukselle. Mies vastaa tattis, kääntyy kannoillaan ja toivottaa mukavaa iltaa.

Kuultuaan miehen päässeen takaisin vintille Minna heittää farkkutakkinsa päälleen ja sujauttaa Yariksen avaimet taskuunsa. Ilta-aurinko vielä häikäisee, joten aurinkolasit ovat tarpeen. Ennen lähtöään Pihlajakosken Vonkamieheen pizzalle Minna päättää kävellä ja haistella vähän maalaismaisemaa. Hän tunnustelee Närväntietä tennareidensa alla aina Hevossaarentien risteykseen asti. Hiekkatietä reunustavat ojan penkereet ovat täynnä päivänkakkaroita, hiirenvirnoja, puna-apiloita ja niittyleinikkejä. Joukosta erottuu edukseen jokunen mesiangervokin. Vasemmalla ohrapeltojen takana siintyy kimalteleva Päijänne. Oikealla puolella  pelto levittäytyy metsän rajaan asti. Missään ei näy ihmisiä. Sen sijaan aukealla tepastelee kolme kurkea. Hetken ne tuijottivat Minnaa, mutta jatkavat sitten syömistä.

Jasmiinipensas

Minna hidastaa uuden karhean Toyota Yariksen vauhdin kahteenkymppiin. Närväntien kyltti on hieman alaspäin kallellaan. Ruoste on syönyt ensimmäisen N -kirjaimen lähes kokonaan. Närväntie 2. Se on Minnan uusi osoite tästä lähtien.

Tien pätkä on lyhyt, ja vasemmalla siintää iso valkoinen mansardikattoinen talo. Minna avaa auton ikkunan, ja kesäkuun tuoksu tulvahtaa kasvoille. On lauantai, kesäkuun 16. päivä, ja Minna on jättänyt Helsingin pölyt taakseen ja muuttanut Kuhmoisiin. Muuttokuorma saapuu seuraavan viikon maanantaina.

Minna kaartaa pensasaidan välisestä aukosta pihalle. Siinä se on. Uusi talo, uusi elämä. Samalla hetkellä Freddie Mercury laulaa auton kaiuttimista Don’t stop me now…. Minna sammuttaa auton, ja Freddien ääni katkeaa veitsellä leikaten.

Valkoisilla tähdillä koristellut punaiset Conversen tennarit uppoutuvat pihan ylikasvaneeseen nurmikkoon. Reisistä rispaantuneet vaaleat farkkusortsit ja keltainen toppi päällään Minna kävelee kohti talon pääovea. Kuten kaupantekohetkellä sovittiin, avain löytyy oven edessä olevasta kukkaruukusta. Ensimmäistä kertaa elämässään Minna asuu yksin isossa omakotitalossa. Tai niin hän sillä hetkellä kuvittelee.

Avain sopii lukkoon, ja Minna avaa hieman lonksuvan oven ja astuu sisään. Porstuan vasemmalla laidalla on vanha ruskea pulpetti punasiniraidallisen räsymaton päällä. Toiselta laidalta lähtee portaat vintille. Katossa roikkuu hehkulamppu ilman varjostinta. Ikkunalasit ovat vanhaa lasia. Niissä näkyy lasinpuhalluksen jälkiä.

– Tervetuloa, kajahtaa tuvan perältä. Minna hieman säpsähtää, koska he eivät olleet sopineet, että vanha mies on paikan päällä muuttopäivänä.

–Kiitos, kiitos, vastaa Minna.

–Siirsin petivaatteeni vintille, niin saat minun makuukammarini het käyttöösi, sanoo mies.

–Ei ole kiirettä tyhjentää vinttiä, toteaa Minna perään.

–Juu, minä pyysin pojat Pihlajakoskelta apuun, ja minulla on nyt kiva soppi tuolla ylhäällä. Sänky ja kirjoituspöytä. Kyllä minä niillä pärjään.

–Anteeksi kuinka? Minna kysyy

–Niin minähän myin sinulle tuvan, porstuan, keittiön ja makuukammarin. En minä vintistä mitään puhunut, mies vastaa.

Mitä ihmettä, mietti Minna mielessään. Luuleeko ukko jäävänsä asumaan tänne. Minna tuntee sydämen sykkeen nousevan ja punan leviävän kasvoilleen, mutta päättää lähteä ulos kiertämään taloa.

Talon seinustalla on harmaa penkki, johon Minna lysähtää istumaan. Penkin ympärillä on kummallakin puolella isot rehottavat pensaat, joissa on valkoisia kukkia. Avioeropaperit tulivat postissa toukokuussa, ja nyt piti alkaa uusi vapaa elämä. Eikö se jo riittäisi yhdelle ihmiselle täksi kesäksi. Minna nojaa auringon lämmittämään seinään ja laittaa silmät kiinni. Lintuja täällä ainakin riittää, toteaa Minna ennen nukahtamistaan.

–Jaahas! Keitin meille sumpit uuden alun kunniaksi, sanoo mies.

Minna säpsähtää hereille, ja pyyhkii suupielistään valuneen kuolan pois. Ei ole totta. Eikö toi ukko jätä minua rauhaan. Juuri nyt Minna on niin uupunut kaikesta, että hän päättää kuitenkin nousta vanhuksen perässä kahville.

Miehellä on ruskeat villakangashousut ja saappaat jalassa. Housujen vyötärö on niin löysä, että jos henkselit napsahtaisivat irti, housut putoaisivat nilkkoihin. Mies ontuu toista jalkaansa. Välillä edestä kuuluu kiroilua. Ei ole helppoa tuollakaan, miettii Minna.

Tuvan lattia on harmaaksi maalattua lautaa. Seinät ovat hirsipuuta. Sisällä on viileää, vaikka ulkona paahtaa aurinko.

–Laitoin nämä äitimuorilta perimäni kahvikupit, kun nyt ihan Helsingistä asti tuli vieraita. Tai no, ethän sinä mikään vieras ole. Sinun kotishan tämä nyt on.

Minna hörppää kahvia ja tuijottaa miestä. Miehen käsi vapisee hänen tarttuessaan kahvikupin korvaan.

–Olisin pyytänyt naapurin Hilmaa tuomaan vehnästä kyliltä, mutta hän on jossain liesussa. Käyhän tämä sokeripalankin kanssa.

Mies tunkee suuhunsa sokeripalan, ja ryystää kahvia sen lävitse.

Minna kiittää kahvista, ja lähtee autollensa hakemaan jättimäistä vaaleanpunaista Björn Borgin kassiansa. Sen saa selkään, joten käsiinsä hän nappaa vielä pari muuta kassia Yariksen takakontista.

Mies katselee ovelta. –Yksin pääsee nopeammin, mutta yhdessä pidemmälle. Auttaisin, mutta tuo mun jalka on niin huonossa kunnossa, ettei musta nyt oikein ole avuksi.

–Kyllä mä pärjään. Olen tottunut kantamaan kaiken itse, vastaa Minna.

–Kuuletko, kuinka satakielet laulavat? kysyy vanha mies

–Joo, kyllä mä kuulen, valehtelee Minna miehelle.

Todellisuudessa Minna ei erota pulun pulinaa variksen äänestä.

–Se penkki, jolla istuit, oli minun ja muorin lempipaikka näin alkukesästä. Jasmiinipensas kukkii siinä ympärillä, niin alkoi aina hormonit hyrrätä, sanoi mies.

Minna ei olisi halunnut ajatella yhtään miestä tällä hetkellä, eikä ainakaan sitä, miten hänen hormoninsa hyrräävät. Minna vilkaisee kuitenkin vaivihkaa tuvan ikkunasta ulos. Ikkunan takana rehottaa tuo iso pensas valkoisine kukkineen. Jasmiinipensas.

–Minä kipuan tuonne vintille nyt, niin saat rauhassa asettautua tänne alakertaan.

Mies lähtee hitaasti lonksuttamaan kohti porstuata. Kipuaminen ylös vintille on vaivalloisen kuuloista. Mies nousee yhden askelen, pitää taukoa, ja vasta sitten nousee seuraavalle askelmalle.

Minna on nyt kuitenkin niin väsynyt, että hän ei jaksa ajatella yhtään mitään. Hän siirtää kassinsa makuukammariin, petaa sängyn ja istahtaa siihen.

Seinällä roikkuu ryijy, jossa on vaaleansinisiä, punaisia ja ruskeita lankoja sikin sokin. Keskellä on iso keltainen alue. Ehkä se on aurinko. Ehkä vain keltainen ympyrä. Ikkunalaudalla on kirjoja pystyssä. Minna kääntää hieman päätään kenoon nähdäkseen, millaisia kirjoja siinä on. Selkämyksissä lukee Mika Waltari, Anton Tšehov, A.A. Milne. Minna pysähtyy Milnen kohdalle. Jos joku lukee Nalle Puhia, niin ei voi olla paha ihminen. 

Kirkkokatu 11 C:n ystävykset

Lahden vanhalta linja-autoasemalta on sinne viiden minuutin kävelymatka. Ensin kuljetaan Lahdenkatua parisataa metriä vasemmalle, ja sitten käännytään heti ensimmäisestä tien risteyksestä oikealle. Kirkkokatu 11 C on Lahden Ristinkirkon ja Kirkkopuiston kupeessa. Siellä Anita Ilomäki eli tuttavallisemmin Mamma asui vuodesta 1942 vuoteen 1959 eli kaiken kaikkiaan 17 vuotta. Parasta Kirkkokatu 11:ssä oli se, että siellä oli niin paljon kavereita.

Koti

”Meillä oli 48 neliön koti, jossa oli yksi huone, eteinen, keittiö ja kylpyhuone. Meillä oli silloin kolme hetekaa - minulle, Mamille ja Papalle. Siihen aikaan kaikki asunnot olivat pieniä, että ei se mitenkään kummallista ollut, että nukuttiin samassa huoneessa”, kertoo Mamma. Huone oli iso, joten sinne mahtui välillä ystävät ja sukulaisetkin nukkumaan”. Erityisen paljon vieraana kävi Mamman eno perheineen. Joulu vietettiin myös usein yhdessä enon perheen kanssa.  

Kerran viikossa oli saunavuoro talon omassa saunassa. Kiuas oli hillittömän kokoinen, muistelee Mamma. Saunaosastolla oli myös iso pesuhuone kylpyammeineen, jossa kelpasi peseytyä.

1940–50-luvuilla oli tapana, että kaikilla kävi siivooja ja pyykkäri. Atraksella, eli Mamman kotona kävi pyykkärinä Kuitusen Mamma. Hän pesi pyykkituvassa kaikki isot pyykit kuten lakanat ja pyyheliinat. Kesällä ne liehuivat kuiviksi pihalla, ja talvella pyykki vietiin kuivamaan isolle vintille neljänteen kerrokseen. Pienet vaatteet pestiin nyrkkipyykkinä lavuaarissa.

Kodin ikkunat antoivat kahteen suuntaan. Takapihalla Mamma ihasteli usein hienoa Mustakallion puutaloa pihoineen.  Alapihan puolella, yhdessä osassa taloa oli keilarata, jossa Pappa kävi usein keilaamassa tyttären toimiessa pisteenlaskijana. Alapiha ei muutoin oikein houkutellut, koska siellä vilisti isoja rottia. Niitä ihmetteli mieluummin vähän etäämmältä yläpihan puolelta.

Kirkkokadulla oli parasta, kun siellä oli paljon kavereita. Kesällä hypättiin narua ja ruutua tai leikittiin munaa. Munaa? ”Joo, siinä heitettiin palloa seinään, ja sitten pyörittiin tai jotain muuta sellaista. Rosvoa ja Poliisia leikittiin silloin, kun oli poikia mukana.”, valaisee Mamma.  ”Talvella hiihdettiin ensin Fellmanin pellon yli hyppyrimäkien juurelle, ja siitä lähdettiin metsään. Sukset lähti aina irti ja menivät poikki ja vaikka mitä”, muistelee Mamma hiihtoretkiä.

Kirkkokatu 11 kaikki asunnot omisti Aino Rosendahl, joka oli myös Lahdessa sijaitsevan Naisten Pukutehdas Oy:n omistaja. 

Essut päällä Fellmanin kartanoon

1940–50 -luvuilla kaikkien tyttöjen piti pukeutua hameeseen, kun mentiin kouluun. Pitkiä housua ei saanut pitää muutoin kuin urheilupäivänä. Ensimmäisellä luokalla kansakoulussa piti lisäksi olla esiliina eli essu hameen päällä. Millaiset ne essut sitten olivat? Essun reuna oli yhtä pitkä kuin hame, ja kangas oli ruudullinen, raidallinen, harvoin kuitenkaan valkoinen. Pisteenä i:n päällä oli nenäliina esiliinan taskussa. Pesukoneita kun ei ollut, niin hamekankaita piti suojata sotkuilta essulla, kertoo Mamma.

Ensimmäiselle luokalle kansakouluun ei ollut pitkä matka Kirkkokatu 11:stä. Se sijaitsi Fellmanin kartanossa, vaaleanpunaisessa hulppean näköisessä rakennuksessa vanhaa linja-autoasemaa vastapäätä. Koulun takana oli myös luistinrata, jossa Mamma kävi talvisin luistelemassa luokkakaverinsa kanssa.

Riitta

Keitä muita 11 C -rapussa sitten asui? ”Mun paras kaveri, Vehnämäen Riitta, sen veli, sisko, äiti ja isä ja heidän kotiapulainen.” Kun Mamman haluttiin tulevan Vehnämäelle pelaamaan marjapussia, Riitan veli koputti patteriin, ja Anita viipotti toisesta kerroksesta kolmanteen.

Mami ja Pappa kävivät harvoin missään, mutta kerran he menivät elokuviin, ja Mamma jäi yksin kotiin. Se olikin pelottavaa, ja Mamma oli huutanut niin paljon, että lopulta Riitan äiti oli hakenut tytön heille. Kotiin palattuaan Mami ja Pappa etsivät lastaan joka puolelta. Tyttö löytyi lopulta yläkerrasta nukkumasta Vehnämäkien sängystä.

Liikennettä oli myös toisinpäin. Kerran Riitta suuttui kotona niin paljon, että päätti muuttaa Atraksille alakertaan. Mukaansa tyttö otti kaikki essunsa. Riitta taisi asua tunnin alakerrassa, mutta muutti sitten kuitenkin takaisin kotiin. ”Riitta oli mua vuotta alempana koulussa, ja vaikka hän oli vuotta nuorempi, niin se osasi kyllä pitää puolensa”, naurahtaa Mamma.

Riitta oli kovin kiinnostunut naapurin Seposta. Kekseliäät tytöt päättivät mennä hakemaan Seppoa ulos. Ulos ei kuitenkaan saatu Seppoa, vaan perheen ajokoira.  

Tassu

11 C -rapun ensimmäisen kerroksen yksiössä asui perhe, jossa oli yhdeksän lasta. Kulkiessaan asunnon ohi Mamman piti pitää nenästä kiinni, kun sieltä tuli vähän hajua. Olihan väkeä aika monta yhdessä pienessä yksiössä.

Atraksillakin oli koira. Sen nimi oli Tassu, ja rodultansa se oli suomenpystykorva. Tassu pääsi usein tyttöjen kanssa kävelylle vastapäiseen Kirkkopuistoon. Tassu -koiraa syytettiin, kun joku alakerran naapurin 9 lapsesta oli kakannut käytävään.

Lasinpuhaltajaa tarvitaan

Eräs naapuri syytti Mammaa siitä, että hän olisi rikkonut rapun ikkunan, vaikka oikeasti lasin oli lyönyt säpäleiksi hänen oma poikansa. ”Pappa hoiti asian niin, että mun eno toi lasitehtaalta uuden lasin, ja homma oli näin hoidettu.” Mamman eno, Aaro Gundlach työskenteli silloin lasinpuhaltajana Lahden lasitehtaalla. Sen verran väärä syytös lapsuudesta oli jäänyt kaivelemaan, että Anita oli antanut suoraa palautetta Pekalle, kun oli tähän joskus myöhemmin törmännyt.

Talossa oli paljon hiiriä, ja yksi ilta parikymmentä hiirtä tuli vesiputken reunaa pitkin keittiöön. Eno kutsuttiin taas apuun. Tällä kertaa hän toimitti kotiin lasimassaa, jolla tukittiin reiät. Lasimassaa ei hiiretkään pystyneet enää nakertamaan. ”Oli aika inhottavaa, kun Pappa roikotti niitä hiiriä, mutta varmaan niitä oli joka paikassa”, muistelee Mamma.

Vintillä piilossa

Tapahtuiko Kirkkokadulla sitten jotain kurjaa? ”Yhden kerran me oltiin ulkona Riitan kanssa kahdestaan, ja sellainen vieras namusetä lähti jahtaamaan meitä. Juostiin kauheaa vauhtia rappukäytävään ja suoraa kyytiä neljännen kerroksen vinttiin. Mentiin piiloon nurkkaan ja kyykittiin siellä. Taidettiin huutaa rappukäytävässä niin kovaa, että onneksi kotona ollut Mami avasi oven ja sanoi sille miehelle jotain, ja tilanne raukesi. Meitä pelotti niin hirveästi siellä vintillä. Vieläkin kun muistelen tätä, niin tekee ilkeää”, huoahtaa Mamma.  

Tää ystävyys ei raukene

Lapsena rakennettu ystävyys säilyy parhaimmillaan vuosikymmeniä. Mamman ja Riitan kohdalla he ovat pitäneet kiinni vuosittaisista tapaamisista ennen joulua. Ystävysten miehet ovat jokusen kerran kuulleet näiden kahden tomeran tytön tarinoita Kirkkokatu 11 C:stä.  

Anita ja Riitta

Vaaleanpunaisen kansakoulun ovet avautuvat yleisölle, kun Fellmanin kartanon peruskorjaus valmistuu kesällä 2024 (https://www.lahdenhistoriallinen.fi/).

Nykyään Lahden vanhalla linja-autoasemalla voi syödä herkullisen välimerellisen lounaan Kaarlo Social nimisessä ravintolassa. Ravintola on nimetty linja-autoaseman suunnitelleen arkkitehti Kaarlo Könösen mukaan.

Lähteet:

Mamman haastattelu

Mamman valokuva-arkisto

https://www.lahdenhistoriallinen.fi/ (haettu 4.3.2023)

Ebban tarina I

Vatsaa kutkutti, ja tuntui siltä, että onni ja ilo -nimiset aineet levittäytyivät pikkuhiljaa koko kehon osiin päästä varpaisiin. Vedin polvet tiukasti leukaan kiinni, ja keinuin myhkyrässä kalliolla edestakaisin. Välillä kiepsahdin kokonaan selälleni, ja jäin ihmettelemään, mitä taivaalla tapahtuu. Taivas oli kirkkaan sininen, eikä siellä näkynyt kuin yksi pilven haiven. Laitoin silmät hetkeksi kiinni, ja taisin nukahtaa. 

Yhtäkkiä mereltä kuului kauheaa mylvintää ja rääkäisyjä, ja pyörähdin salamannopeasti takaisin istualleen. Mitään ei kuitenkaan näkynyt missään. Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Kuulostaa kuin jotain teurastettaisiin. ”Arthur, Måns, tulkaa äkkiä rantaan!” Hyppäsin ylös, ja lähti etenemään kohti ääntä. Mutkitteleva polku rannan tuntumassa oli täynnä isoja, teräväreunaisia kiviä, mutta muistin hyvin paikat ja hypin tottuneesti niiden yli. Pikkuveljien kiljunta kuului jo mökin terassilta: ”Ebba, odota, me tullaan!”

Koitin hiipiä hiljaa risukkoisen niemen kärkeen. Kuivettuneet pajun oksat kuitenkin rapsahtivat poikki, ja samassa kaksi mustapäistä ja punakaulaista lintua lehahtivat lentoon.

 ”Polvesta vuotaa verta”, huusi Måns. Juoksin takaisin polkua pitkin, ja näin, että Måns oli kompastunut yhteen polun kivistä. ”Voi Månni! Nostan sut reppuselkään, niin mennään mökille ja laitetaan polveen iso laastari”. Kyyneleet valuivat pitkin Månsin poskia, mutta minun lohduttavat sanat saivat itkun muuttumaan pieneksi nyyhkytykseksi. Matkalla mökille kerroin pikkuveljille, että niemen kärjessä ei ollutkaan tapahtunut kenenkään murhaa, eikä mikään eläin ollut yrittänyt tappaa toista eläintä, vaan kaksi eriskummallista lintua päästelivät noita outoja rääkäisyjä.

Måns roikkui nelivuotiaan käsivarsillaan kaulassani, ja juuri 10 vuotta täyttänyt Arthur kipitti perässä kutittaen heinällä Månsin avointa selkää. Hersyvä tirskunta raikasi jälleen. 

Laskettuani Månsin maahan katseeni eksyi naapurimökin terassille. Alvar istui rappusilla ilman paitaa. Hän hymyili vinkeästi minulle, mikä sai aikaan valtaisat väristykset kehossa. Tunsin punan kohoavan kaulaani pitkin, mutta uskalsin hymyillä takaisin. Samassa mökin ovi avautui, ja ulos asteli gasellimaisin askelin Elin keinauttaen samalla päätään niin, että paksu tumma tukka heilahti puolelta toiselle. Tunsin itseni tyhmäksi. Miten saatoin luulla, että parikymppinen Alvar olisi minusta oikeasti kiinnostunut. Itsehän olin vasta täyttämässä kuusitoista vuotta. 

Levillä

”Ska vi fa till avaruuteen”, kysyi tyttö takapenkillä, kun Finnairin lentokoneemme lähti nousuun. ” Inte riktigt”, vastasi äiti. Laskeuduimme sen sijaan Kittilään, josta hyppäsimme Leville menevään bussiin.

Pieni pala Pariisia

Malttamaton kun olen, kävin jo ensimmäisenä iltana sivakoimassa neljän kilometrin valaistun ladun. Matkalla tapasin kolme pariisilaista. He olivat ensimmäistä kertaa suksilla ja kysyivät ”comment est-ce qu’on freine avec ces skis?” Eli miten suksilla jarrutetaan? Näytin sitten miten. Olivat tosi iloisia ja ihmeissään, kun vielä puhuin ranskaa. 

Lomalla on parasta aamukahvi, ja vielä parempaa, kun ilokseni mies on kerinnyt keittää sen usein ennen minua 😊. Café Parisien, ja päivä alkaa hyvin. 

Levin kierros

Sunnuntaina lähdin kiertämään Levin lenkkiä. Kaiken kaikkiaan siitä taisi kertyä parikymmentä kilometriä. Alkumatkalla mietin, että Saariselän maisemat parin vuoden takaa tuntuivat aidommilta Lapin maisemilta. Levin kierros oli aika rankka varsinkin, kun valitsin Sammuntuvan kohdalla mustan reitin. Puut olivat ylempänä rinteessä tosi kauniita, joten halusin sinne. Metsässä oli vähän orpo olo, ja tuntui hyvältä, kun edessä siinti pari mökkiä. Viimeiset viisi kilometriä South Pointilta ”kotiin” vain puskin eteenpäin. Tuli ahnehdittua vähän pitkä lenkki ensimmäiselle päivälle.

Illalla syötiin pestopastaa, minkä jälkeen päätettiin, että seuraavana päivänä mennään ravintolaan. 

Jänkkä ja Lompolo

Maanantaina hiihdeltiin Immeljärvellä. Siellä oli aika paljon turisteja kävelemässä. Minulla pyöri pää kuin hyrrä, kun katselin maisemia ympärilläni. Oli niin kivaa hiihtää yhdessä!

Immeljärven päästä jatkoin matkaani. Kartalla näkyy lukevan Myöteliäsjänkkä, Laulamakumpu, Hoikkajänkkä ja Lompolojänkkä. Lompolo tai lompola tarkoittaa järvimäistä joen laajentumaa, kun taas jänkkä on Pohjois-Suomessa aavaa tai vähäpuista suota tarkoittava alue. Minä väänsin heti jänkän jänkhäksi, mutta niin ei kuulemma pitäisi tehdä, luin Kielikellosta.

Missä kaikki turistit ovat? Eivät ainakaan Levin jängällä. Toisaalta jängillä on kaunista, mutta harmaana päivänä kyllä minusta siellä oli aika aavemainen tunnelma. Yhtään ainoaa ihmistä ei näkynyt missään, en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa, ja puissa roikkuvat mustat naavat heiluivat pahaa enteilevästi kuin jossain kauhuelokuvassa. Katselin taakse, vasemmalle, oikealle. Huh - ei näkynyt sentään susia 😊, ja karhutkin nukkuvat toivottavasti sikeästi. 

Olen joskus sijoittunut Espoon koulujenvälisissä hiihtokilpailuissa kakkoseksi, joten kaivoin taktiikkani syövereistäni, ja hiihdin vauhdilla takaisin mökille. Ovi kiinni pam! Sinne jäivät mustat naavat kummittelemaan jänkälle. 

Illalla nautittiin rennosta tunnelmasta ja hyvistä pizzoista Levin Renna -ravintolassa. Ilmapiiri oli hyvin kansainvälinen. Tarjoilija oli puoliksi italialainen ja puoliksi argentiinalainen, ja me taidettiin olla lähes ainoat suomalaiset asiakkaat.

Liisa Ihmemaassa

Tiistaina lähdin aamuvarhaisella - tai no vähän ennen yhtätoista kiertämään Kätkätunturin lenkkiä. Aurinko paistoi, ja maisemat olivat upeita. Koska latukone oli ajanut Kätkä- ja Pyhätunturin välisen kurun kautta, uskaltauduin kiipeämään kurua kohti. Laturata oli kapeampi kuin muualla, ja sitä pitkin oli talsinut juuri ennen minua painava hirvi. Oli uponnut aina puoli metriä - sen verran oli pehmeä pohja. Jatkoin kiipeämistä. Puut kurun varrella olivat ihan huikean kauniita. Osa niistä näytti isoilta kukkakaaleilta kirkkaan sinistä taivasta vasten. Toiset olivat ylväitä tolppia, toisten latvat olivat kiemuralla. Jokunen puu näytti naisen hahmolta. Pysähdyin vähän väliä kuvaamaan niitä. Olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa. 

Kuru loppui aikanaan, ja laskeuduin maan pinnalle, tarkkaan ottaen Kätkänlaavulle. Sieltä sivakoin kauniin Immeljärven kautta mökille.

Ennen auringonlaskua käväistiin vielä gondolihissillä Levin huipulla ihailemassa muun muassa horisontissa siintävää Yllästä ja Pallasta.

Päivän kruunasi Gastro K:n blinit mäteineen.

Pasta Puttanesca

Elämykset vaativat veronsa, joten pidettiin pieni lepopäivä keskiviikkona. Oltiin vaan ja syötiin kotitekoista Pasta Puttanescaa. Hyvää oli.

Tuli leimuaa takassa. Halko ei meinannut ensin syttyä millään, vaikka laitoin paljon tuohta sen alle. Lopulta revin ison siivun The Levi Times - lehdestä, ja liekit lehahtivat yhtäkkiä.

Boomer

Torstaina mentiin mäkeen. Levin mäet olivat ehkä parhaat, missä olen ikinä ollut, ja maisemat silmiä hivelevät. Yhdessä gondolissa juttelin erään italialaisen toimittajan kanssa. Hän oli tekemässä kirjaa italialialaisille turisteille. Kertoi asuvansa kuukauden Lapissa, ja oli vähän opetellut suomeakin. Ihmetteli, kun joku tuttava Suomesta sanoi haluavansa asua kaukana Oulun hälinästä, eli 25 km keskustasta. Hän oli itse Milanosta kotoisin. Ihmetteli myös, miksi moottorikelkkasafarien järjestäjät edellyttävät alkometrin käyttöä ennen ajamista. Oli sitten kuullut, että joku britti oli puhaltanut 2,2 promillea, joten on siis tarpeen. Hän kehui niin tätä Lapin maiseman avaruutta, että haluaisi muuttaa tänne kokonaan. Mäen laella toivotimme toisillemme mukavaa päivää. 

West pointilla tuolihissi meni jumiin. Kun se taas saatiin kuntoon, joku heitti vierestä, että boomerit varmaan saaneet sen jumiin. Minulla boomerilla jäi sauvat kuomun väliin, mutta kertaakaan en pudonnut hissistä.

What happens in Levi, stays in Levi. Hullussa Porossa emme kuitenkaan käyneet 😊.

 

Tornberget

Punainen talo, vihreä talo, keltainen talo. Tuolla on iso punainen kaksikerroksinen rakennus, jonka yhdellä seinällä on ainakin 12 ikkunaa. Onkohan se majatalo, vai asuuko siinä joku iso varakas perhe?

Erään mansardikattoisen talon edustalla on iso pensasaita, joka on leikattu millin tarkasti kulmikkaaseen muotoonsa. Selkä ihan suoristuu, kun kävelee aidan ohi. Viereisen talon edustalla on puinen keinulauta, jonka päällä istuu hyppelihiiri tonttulakki päässään.

Aurinko paistaa matalalta. Se on juuri ja juuri jaksanut nousta kinkkumahansa kanssa Kråkön yläpuolelle. Rannan puinen laituri ja vinksin vonksin seisovat venetolpat ovat paikoillaan jään ympäröidessä niitä. Puisten talojen eri väriset seinät hohkaavat kauniina joka puolella. Ei ole tuulenvirettäkään ilmassa. Aika on pysähtynyt. 

Rantaan kävelee vanha rouva, jonka ystävälliset silmät hymyilevät. "Asun tuossa vihreässä talossa", hän viittilöi rannasta hieman takaviistoon. Keinutuoli on sijoitettu tupaan ison ikkunan taaksen, jotta siitä voi katsella ulos ja ihmetellä elämää. "Viihdyn niin hyvin täällä, vaikka yksin asunkin.” Samassa ohitsensa kävelee kaksi miestä, ja toinen asettaa lempeästi kämmenet rouvan olkapäille. "God dag!" Hammarsin taika tarttuu minuunkin.

Lähdetään kohti Tornbergiä. Nahkasaappaat hieman lonksuvat jaloissani, mutta pohjissa on hyvä pito, joten rantaraitilla on helppo liikkua. Laitan välillä silmät kiinni ja hymyilen itsekseni. 

Tornbergille johtava mäki on aika jyrkkä, mutta kantikkain kivuten ei mene aikaakaan, kun olemme kukkulan laella. Vasemmalle vai oikealle? Ehkä ensin oikealle. Puikkelehdimme puiden lomitse, ja edessämme aukeaa aivan huikea näkymä. Täälläkö Edelfelt istui maalatessaan Porvoon saaristomaisemia? Aurinko paistaa sen verran alhaalta, että lumipeitteisen salmen ylle leviävät mahtavat piikkisikamaiset varjot Kråkön saaresta. 

Vaihdamme kukkulaa polun toiselle puolelle. Joku peura on käynyt uhkarohkeana kuikuilemassa aivan jyrkänteen reunalla. Viistosti oikealla siintää Hammarsin kylä. Hengitän ison henkäyksen sisään tätä tunnelmaa, ennen kuin laskeudumme takaisin rantaraitille. On joulukuun 28. päivä, ja on aika palata kaupunkiin ottamaan vastaan uusi vuosi.

Joulutarina

 

Aamun hiljaisuus.

Kuusen tuoksu. 

Omanlaiset joulutortut ja pilke silmäkulmassa.

Muruja täynnä oleva punainen Marimekon pöytäliina.

Possuja, pupuja, tähdenlentoja. Nöf, röh ja ruotsiksi nöff.

Mandariinit mariskoolissa.

Piparkakkutalo kirkasvalolampun loisteessa.

Mielikuvissa lapsuudenystävän iso halaus ennen joulurauhan julistusta.

Rapisevat joululahjapaperit ja pojan hymy.

Tytön aito välittäminen.

Kirkon penkillä käsivarret kiinni toisissaan.

Rutistus ja hyvän joulun toivotus.

Haluan Sinulle Hyvää.