torstai 7. joulukuuta 2023

Maili



Maili oli kutsunut Minnan joulukuisena sunnuntaina lounaalle. Ensimmäisestä vierailusta Pahkalan kartanoon oli kulunut kuukauden päivät. Minna ja Taavi kävivät silloin Mailin 85 -vuotiskahveilla yhdessä, ja Minna oli tavannut myös Mailin siskonpojan Matiaksen silloin ensimmäistä kertaa. 

Maili avasi kartanon narisevan oven, ja Minnan kasvoille lehahti sisältä lämmin ruoan tuoksu. Maililla oli päällään punainen essu, jossa oli iso keltainen auringon kuva keskellä. Sellainen Mailikin oli. Säteilevä päivänpaiste. Maili levitti kätensä ison halauksen merkiksi, ja rutisti Minnaa niin voimakkaasti, että tämä melkein upposi Mailin pehmeään syliin.


Maili oli matkaillut aikoinaan ympäri maailmaa, ja kartanon eri huoneet oli sisustettu maanosien mukaan. Vierashuoneessa oli mitä erilaisimpia puusta veistettyjä norsuja ja ilkeän näköisiä kasvonaamareita. Jos ei tietäisi, että indonesialaisessa kulttuurissa naamareiden tarkoitus on karkottaa kaikki pahat henget, voisi öisin pelästyä pahemman kerran hirviöiden häijyjä katseita. Ikkunalaudalla lootus -asennossa istuva thaimaalainen Buddha -patsas tasapainotti tunnelmaa. 


Sali oli sisustettu Etelä-Amerikan matkojen tuliaisillaSeiniä koristivat toinen toistaan värikkäämmät kankaat, ja oven suussa oli valtava maalaus Mailista Machu Picchun, muinaisen inkakaupungin juurelta Andien vuoristostaKuulemma eräs José -niminen mies oli maalannut taulun kauan sitten jonkinlaisen lomaromanssin pyörteessä. José jäi Peruun, mutta taulu muistutti Pahkalan kartanon seinällä yhdestä ikimuistoisesta nuoruuden kesästä. Keinutuolissa kiikkuessa onpahan mitä muistellakujeili Maili kertoessaan taulusta


– Mene, mene, mene, sanoisin minä kaikille nuorille – sinullekin Minnaseni, ethän sinä vanha ole ensinkään!


Pöytä oli jo katettu salin puolelle. Keltapunaraidallisen pöytäliinan päällä oli kolme lautasta. Matias oli soittanut kotimatkalla Jyväskylästä, ja Maili oli houkutellut hänetkin lounaalle. Tarjolla oli Päijänteen kaloista tehtyä kermaista keittoa.  Minna oli tuonut tuliaisina itse leipomaansa mallasleipää, jonka pinta oli sivelty voilla ja siirapilla. Tuoksu salissa oli huumaavaIkkunat olivat huurussa pakkasen paukkuessa ulkona, mutta sisällä väreili lämpö.


Samassa eteisestä kuului kolinaa, ja Matias tömisteli sisään kuninkaan elkein: – Moro!


– No hei hei, ja kiva, kun pääsit tulemaanhuudahti Maili.


Matias käänsi katseensa Minnan suuntaan: – Miten  oot viihtynyt täällä landella?


– Paremmin kuin hyvin, en lähtis mistään hinnasta takaisin Helsinkiin, vastasi Minna.


– Okeei, no hyvä. Meitä on niin moneen lähtöön. Itse viihdyn kyllä stadissa, vaikka kivahan täällä on piipahtaa vähän väliä ainakin Mailia moikkaamassa. Maili on ihan legitjatkoi Matias


– Mikä se semmoinen legit on - ruvetaanpas nyt syömään kalakeittoa. Istukaa te jo siihen pöytään, niin minä haen vielä köökin puolelta kauhan, kommentoi Maili. 


Minna oli ymmärtänyt aiemmin Mailin puheista, että Matias oli juuri eronnut 20 vuoden avioliitosta, ja väkisinkin tuli mieleen, että Maili yritti ujuttaa häntä ja Matiasta yhteen. Tällä hetkellä se tuntui kuitenkin hyvin kaukaiselta yritykseltäMinna ei halunnut ketään sotkemaan omaa vihdoin löytynyttä rauhaansa suuressa talossa KuhmoisissaNyt kun Taavi oli muuttanut Kuhmoisten keskustaan vintiltä, niin Minna oli tehnyt yläkerrasta etätyöskentelypisteensä, ja alakerta oli kokonaan vapaa-ajan käytössä


Minna oli juuri aikeissa kysellä Matiakselta tämän Jyväskylän reissusta, kunnes Maili jo pyörähteli kauhan kanssa takaisin saliin laulaen ja tirskuen samalla ”La cucaracha, la cucaracha ya no puede caminar…” Minna ja Matias purskahtivat äänekkääseen nauruun. 


– Tuo Joséhan minulle tämän laulun opetti. Muistan sen ikuisesti, kun istuttiin aamuvarhaiselle asti, ja hän tankkasi minulle espanjaaVoi kyllä me naurettiin, kun en meinannut millään oppia kaikkia laulun sanoja, muisteli Maili pilke silmäkulmassa


Mailin silmät menivät ihan sirrille tämän nauraessa, ja kumpaankin poskeen ilmestyi samalla kaksi hymykuoppaaHersyvä nauru ei voinut olla tarttumatta.


– Olkaattes hyvät, siitä vaan sitten kalakeiton kimppuun, jatkoi Maili. 


Minna kauhoi oranssein kukin koristellulle lautaselle höyryävän kuumaa keittoa. Tuoreen kalan, kerman ja tillin tuoksu vietteli jo makunystyröitäMinna ojensi kauhan Matiakselle, ja lopulta koko porukka maiskutteli tyytyväisenä Päijänteen kaloja keittolautaseltaan.








maanantai 4. joulukuuta 2023

Välähdyksiä Pariisista

Il faut patienter

Saavuin Charles de Gaullen lentokentälle maanantaina iltapäivällä, ja pimeä alkoi jo levitä kaupunkiin. Päätin kiiruhtaa vauhdilla RER B junan lähtöpaikalle. Koitin ostaa junalippua vauhdikkaasti, ja hätäilin lähimaksun kanssa pitämällä pankkikorttia liian vähän aikaa lukijan päällä. Lippuhenkilö lompsi rauhallisesti paikalle, ja sanoi ”il faut patienter, madame !” Eli pitää olla kärsivällinen, rouva.

Eihän minulla oikeasti ollut mihinkään kiire. Olinhan lomalla ja vielä Pariisissa. Ja niin se lippu sitten sujahti luukusta ulos, ja pääsin junaan. 


Pain au chocolat

Nousin Cardinal Lemoinen metroasemalta maan tasalle, ja ensimmäisenä nenään leijaili viereisen leipomon (Boulangerie Guyot Geraldine) herkkujen tuoksu. Jonottaessani ensimmäisen "suklaaleivän" (pain au chocolat) perään huomasin, että tämän leipomon patonki (traditionnelle) oli voittanut kolmannen palkinnon Pariisin paras patonki -kilpailussa. Siksi tänne taidettiin jonottaa, vaikka lähellä oli toinenkin leipomo. 



Madame

Tuntuu kivalta, kun ihmiset puhuvat koko ajan niin kohteliaasti, ja toivottavat hyvää päivää, iltaa tai kiitoksia madamelle. Löysinpä myös Madamen kadun. 



Soupe à l'oignon

Lähdin tiistaina aamuvarhaisella jo liikkeelle, ja kävelin täyden kuun valaistessa Seineä pitkin Eiffel -tornille asti. Matkalla tuli vastaan paljon lenkkeilijöitä, mutta tämä koira kulki mieluummin vaunuissa.


Eiffel -tornin juurella näin sattumalta, kun bussi numero 30 meni ohitse. Siinä luki Pigalle. Hyppäsin kyytiin ja päätin mennä käymään Montmartrella. Aurinko pilkahteli pikkuisen pilvien takaa. 


Ihailtuani maisemia hetken suuntasin kohti Oberkampfia, jossa minun oli pitänyt alunperin majoittua. Alueella oli vähän huono tunnelma, mutta kävelin kuitenkin hetken, ja päädyin katsomaan Chagallin maalauksia digitaalisesti musiikin tahtiin Atelier des Lumières:iin. Tykkäsin. 

Nälkä yllätti vasta Rue de Rennesillä, ja siellä nautin herkullisen ranskalaisen sipulikeiton (Soupe à l'oignon). Se oli tosi hyvää ja ihanan lämmintä koleassa vaikkakin aurinkoisessa marraskuun Pariisissa.


Bistro  

Ranskalainen bistro nimeltä Le Perraudin tarjosi rennon ilmapiirin, suussa sulavan ankan koiven (Confit du canard) ja lasillisen hyvää punaviiniä. 




Paris 5ème
Majoituin ensimmäistä kertaa Pariisin 5. kaupunginosassa. Rue Monge, Rue Mouffetard, Place de Contrescarpe, Rue Rollin - nämä olivat lempipaikkojani tällä kertaa. 



Merci Paris!


sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Prillikotelo

Minna tunsi nenänsä olevan kylmä, mutta muhkean untuvapeiton alla oli muutoin ihanan lämmintä. Hän raotti hieman silmiään, mutta ympärillä näkyi vain mustaa. Lokakuun lopun aamut alkoivat olla jo pimeitä.

Minna napsautti yöpöydän valaisimen päälle, sujautti tottuneesti jalkansa sängyn laidalla oleviin huopatossuihin, ja puki yllensä Marimekon punavalkoraidallisen aamutakin. Tuvan nurkassa seisovan kakluunin seinämät olivat jääkylmät, mutta pian ne hohkaisivat lämpöä ympärilleen. Minna raapaisi onnistuneesti tulitikkua rasian kylkeen. Tikku lehahti iloiseen liekkiin, ja sai rapisevan kuivan tuohen palasen syttymään. Minna tuijotti lumoutuneesti puoliksi avonaisilla silmillään, kun tuli pikkuhiljaa tarrautui uuniluukun sisällä oleviin koivun halkoihin. Hän antoi lämmön sulattaa yöllä kylmettyneen nenänsä, ennen kuin laittoi uuniluukut kiinni. Tulen leimunta kakluunin sisällä kuulosti rentouttavalta huminalta. Välillä pelti naksahteli kuumentuessaan.

–Huomenta, kuului porstuasta.

–Hain sinulle aamulehden jo valmiiksi postilaatikosta. Olkaattes hyvät. 

Oli sovittu, että Taavi asuisi vintillä niin kauan, kun Kuhmoisten kirkonkylän asunnon remontti valmistuisi. Remontti oli kestänyt jo kohta kolmisen kuukautta, mutta sen pitäisi valmistua ihan lähiaikoina.

–Kiitos, vastasi Minna.

Taavi ehdotti, että he menisivät Minnan kanssa illalla naapurikylän kartanoon kylään. Maili, joka asusti siellä yksin, täyttäisi 85 vuotta, ja ilahtuisi varmasti. Taavi ja Maili olivat tutustuneet kirkonkylällä järjestettävässä lauluillassa elokuussa. Taaville lauluilta jäi kokeiluksi, mutta tomera Maili oli kutsunut sen jälkeen Taavia viikoittain kahville. Maili oli kotoisin Karjalasta, ja oli hyvin vieraanvarainen, tai näin Taavi Minnalle kahvittelut selitti.

Maili oli elänyt neiti-ihmisenä koko ikänsä, tai ainakin kyläläisille se oli näyttäytynyt niin. Hänellä oli hyvät geenit, mutta niin oli myös säännölliset ja terveelliset elämäntavat. Taavin kautta Minna oli kuullut, että Maili aloittaa jokaisen aamun syömällä kaksi ruisleipää, joiden päälle hän asettelee ensin voita, sitten Emmental juustosiivun, sen päälle palvikinkkua rullalle. Lopuksi vielä voileivän kruunaa punainen paprikarengas, jonka keskellä on kurkkuviipale. Päivä alkaa kuulemma paremmin, kun tekee siitä kauniin heti ensi hetkestä lähtien.

–No mikäs siinä, ei minulla ole tänään mitään ihmeitä, tokaisi Minna syntymäpäiväretkestä.

–Sinne tulee muuten Mailin siskonpoika Helsingistä käymään. Hän tuo lumilingon tädillensä talven varalle, ettei tämän tarvitse enää kolata lunta lumikolalla. Onhan hän jo kuitenkin aika iäkäs.

–Selvä juttu. Kiva nähdä välillä täällä kylillä nuorempiakin ihmisiä. Keski-ikä Närväntiellä tuntuu olevan yli 80 vuotta kesän jälkeen, mumisi Minna melkein itsekseen.

Aamukahvin juotuaan Minna tepasteli takaisin makuukammariinsa, ja tunki aamutakkinsa ikkunan alla olevan lipaston ylähyllylle. Samalla katse osui alahyllyllä pullistelevaan jykevään pahkakulhoon. Kipon pinta tuntui ihmeen kovalta, ja siellä täällä oli pieniä koloja. Kummaltakin puolelta oli taivutettu reunaa ulospäin niin, että kulhossa oli hienot kädensijat. Minna noukki kulhon sisällä olevan valurautaisen avaimen käteensä, ja pyöritteli sitä hetken silmiensä edessä. Se näytti rosoiselta, mutta samalla hienolta, joten Minna päätti nostaa sen koristeeksi seinälle. Tuvassa oli valmiina sopiva koukkukin ikkunoiden välissä.

–Ei herttinen, mistä sinä tuon löysit? Se on erään aitan avain, ja on ollut monta vuotta kateissa.

–Tuolla se oli pahkakupissa lipaston alahyllyllä, vastaa Minna hämillään.

–Minun pitää lähteä kyllä samantien sinne aitalle. Johan tässä talvi kohta tulee. Voisitko sinä mitenkään lähteä kyytimään minua Yariksellasi tuonne rantaan, kun se aitta on yhdessä saaressa tässä aivan lähellä. Kerettäis vielä käymään siellä ennen kuin mennään Mailin tykö. Siellä rannassa on vanha soutuvene, jolla pääsee yli. Kyllä minä soutaa vielä osaan, vaikken autoa enää saa ajaa. Sampuri vieköön, kun en saanut enää ajokorttia näiden silmien takia, mutta ei haittaa, kun avain sentään löytyi!

–Eipä minulla mitään tänään, joten mennään vaan, vastasi Minna. Hetken päästä Taavi ja Minna ajelivat jo Närväntietä Pihlajakosken suuntaan ja kääntyvät sitten kohti rantaa pienelle metsätielle. Tien keskellä kasvoi lähes metrin verran heinää riipien ja raapien Yariksen pohjaa. Lopulta metsän takaa paljastuu kimmeltävä Päijänne, ja rannassa odotti tosiaan vanha punainen puuvene airoineen.

–Maali on rapissut, mutta kyllä se vettä kestää, sanoi Taavi. Minna työnsi veneen vesille, ja hyppäsi veneen keulaan. Taavi souti tottunein vedoin heidät läheiseen saareen.

Lehtipuut loistivat sinistä taivasta vasten keltaisena. Välillä tuuli tarrautui lehtiin, ja heijaili niitä veden pinnalle. Päijänne oli kaunis ja tyyni, mutta vesi hohkasi jo kylmää. Salmessa oli vettä sen verran vähän, että järven hiekkapohja näkyi hyvin.

Taavi ohjasti veneen keskelle vastarannalla makaavaa puista lavettia, ja veneilijät nousivat maihin. Ryteikön takaa paljastuu tummanruskea aitta. Se näytti samanlaiselta kuin Seurasaaren vilja-aitat Helsingissä. Aitan ovi oli tehty hyvin pienikokoisille ihmisille, mietti Minna. Oven lukossa törrötti sisällä ruosteisen näköinen naula, mutta juuri siihen Taavi sujautti rauta-avaimen pään. Kuului ritinää ja kolinaa, mutta lopulta lukko aukesi, ja Taavi tömäytti oven sisäänpäin. Minna kurkkasi takaseinustalla olevia portaita, jotka veivät aitan ylätasolle. Kolmannella portaalla olevan hiiren pyöreät korvat jähmettyvät ja silmät tuijottavat hetkisen oviaukkoa, kunnes hiiri putosi paniikissa portailta lattialle, ja juoksi tuhatta ja sataa nurkassa olevasta rakosesta ulos.

–Niin mitä sinun piti täältä tulla hakemaan, kysyi Minna.

–Siinä ikkunan alla pitäisi olla minun prillikoteloni, näetköhän, kysyi Taavi.

–Tultiinko me tänne yhden silmälasikotelon takia, haukkoi Minna henkeään.

–Tyttö kulta se ei ole mikään tavallinen kotelo, vaan isäni teki sen minulle nahkasta, kun täytin 18 vuotta. Siellä sisällä on äitini tekemä taskuliina minun nimikirjaimillani kirjailtuna. Eikä siinä vielä kaikki. Viimeksi kun täällä saaressa käytiin muorin kanssa, yövyttiin aitassa, ja laitoin muorin kultaisen kaulakorun talteen prillikoteloon, ja sitten se kotelo perhana unohtui tänne aittaan.

–Älä sinä minua tytöttele, mutta kyllä minä nyt ymmärrän, nyökkäsi Minna Taavin suuntaan.

–Tuollahan se on nurkassa lattialla, sanoi Minna.

Voi tätä onnea, kiitos tuhannesti, iloitsi Taavi ja halasi spontaanisti Minnaa.

Minna oli näkevinään, että Taavin silmäkulmat kostuivat.

*

Seuraavana päivänä Minna avasi makuukammarinsa ikkunan alla olevan lipaston ovet, ja huomasi, että prillikotelo oli pahkakupissa. Mukana oli ruutupaperille kirjoitettu sana Kiitos!



sunnuntai 27. elokuuta 2023

Johtajatulilla


Asemoitiin meidän auto heinikkoon parkkialueelle ja lompsittiin kassien ja nyssyköiden kanssa kohti leirialuetta. Vatsan pohjaa oli kutkuttanut jo viikon, koska olihan tämä ensimmäinen partioleiri ehkä kolmeenkymmeneen vuoteen.

Metsään oli jo kasvanut telttameri, kun saavuimme majoitusalueen reunamalle. Löysimme pienen haahuilun jälkeen aivan täydellisen alustan kupoliteltallemme. 


Osallistujia joka toinen vuosi järjestettävillä Johtajatulilla oli yli 3000, mutta sattumalta sisko ystävineen löysivät tiensä ihan meidän viereen.

Vinkeä fiilis ja turvallinen ympäristö

Tunnelma, jonka muistan lapsuuden partioleireiltä oli läsnä myös nyt. Sama ruokailupussi kädessä jonotettiin  hakemaan ruokaa leirikeittiöstä. Taiteiltiin, miten saa pysymään ruoat leipineen lautasella. Tällä kertaa ruokaa jakoivat vuoron perään eri vapaaehtoiset. Yksi kaatoi puurohiutaleita, toinen mustikkakeittoa, ja kolmas tarjoili herkullista mustikkapiirakkaa.

Astianpesupaikatkin olivat ihan eri luokkaa kuin ennen vanhaan.


Jokaisen johtajatulilaisen piti valita itselleen sopiva päivän hyvä työ. Itse olin tunnin ojentamassa berliininmunkkeja kahvilan asiakkaille. Homma toimi tosi hyvin, ja minäkin pääsin viimein kahvilaan töihin.

Istui sitä kenen tahansa viereen ruokaillessa, luentoa kuunnellessa tai saunassa, kaikki antoivat tilaa lauseen jokaisessa merkityksessä. Rantasaunan lauteilla oli muuten 111 henkilöä, silloin kun minä siellä piipahdin.

Eräällä luennolla piti antaa hyvää palautetta vieruskaverille. Satuin tuntemaan hänet, ja kerroin hänen olevan sellainen ihminen, joka on vakaa ja rauhallinen, minkä takia hänen seurassaan on turvallista olla oma itsensä. Uskaltaa puhua kaikenlaista. Tämä sama fiilis huokui minusta yleisesti Johtajatulilla. Jos yöllä sattui olemaan hereillä, tiesi hyvin, ettei ole yksin. Telttamerestä kuului tasaista kuorsausta joka puolelta. Minusta se oli mukavaa. Korvatulpat oli kyllä ihan hyvä olla mukana. 

Uskalla epäonnistua

Minä raahasin varmuuden vuoksi kolme makuupussia mukanani. Lopulta valitsin unikavereikseni 6 -vuotiaana saamani puoliuntuvapussin sekä sen päälle poikani kesämakuupussin. Silti heräsin yöllä siihen, että varpaat oli jäässä. 95 litran laukussa oli kamat hujan hajan, enkä muistanut, minne olin villasukat laittanut. Lopulta tungin jalkani paksun villapaidan hihoihin, ja viimein koivet lämpenivät. 

En myöskään muistanut illalla, minne olin laittanut silmälasikoteloni. Tuntui, että kaikki tavarat olivat koko ajan väärässä paikassa, ja kun piti mennä pesemään hampaat, hammasharja olikin jäänyt telttaan. Leirielämä oli siis vähän unohtunut, mutta toisena päivänä olin jo ihan pro. Työnsin jalat villapaitaan ja -sukkiin jo ennen nukkumaan menoa.

Fatim Diarra puhui siitä, että elämässä saa ja pitää epäonnistua, mutta pitää luottaa, että asiat lutviutuvat. Ei haittaa, että pelottaa. Partiossa on tapana huutaa kiitokset, joten Fatimin luennon päätteeksi Evolla kaikui sana rohkea! 

Dialogia

Maailman suurimmassa dialogissa puhuimme vieruskavereiden kanssa rauhasta. Todettiin, että yksinkertaisinta on pitää huolta ensin itsestään ja levittää sitten hyvää omaan lähiympäristöön. Olla ihminen ihmiselle.

Kolme minulle aiemmin tuntematonta ihmistä kysyivät heti, haluanko liittyä heidän seuraan. On paljon helpompi puhua, kun kokee olevansa merkityksellinen pala porukkaa. 

Yksi meistä muisteli Asta Raamin puheenvuoroa punaisista valoista. Jos oma pää on punaisena raivosta, pitää painaa jarrua, eikä möläytellä siinä hetkessä sammakoita.




Parasta johtajatulilla?

Tunnelma.

Berliininmunkit.

Tasainen telttapaikka.

Ensimmäisen aamun kurkistus teltasta ulos.

Hyvä seura.

Hieno sauna.

Se, että uskallettiin lähteä 2 yön telttaretkelle 30 vuoden tauon jälkeen. Oltiin rohkeita.

Hyvän huokuminen metsässä.

Hyvät bileet by VMTK.





maanantai 31. heinäkuuta 2023

Pieni pala Provencea

 


Oppède


Oppède on rauhallinen kylä keskellä viiniviljelmiä, laventelipeltoja ja sypressipuita. Ulkona kuuluu kaskaiden kovaääninen laulu. Ihmisiä näkyy harvakseltaan. Paikallinen puutarhuri kastelee joskus letkulla rekan lavalta tien varsien kukkaistutuksia. 

Aamukävelyllä

Kaikki on lähellä, mutta Oppèden rauhaan on ihana palata.

Viiniviljelmiä on joka puolella

Il y a dégun - täällä ei ole ketään provencelaisittain

Leppäkerttutalo Oppèden vanhassa kaupungissa

Mas on alunperin maalaistalo Provencessa. Minulla meni monta päivää ihmetellessä, mitä tuo joka puolella näkyvä mas tarkoittaa. 

Roussillon 

Roussillonissa luonto tarjoaa parastaan. 

Roussillonin okrakalliot ovat huikeita


Lacoste

Kujia kävellessä tuntuu siltä kuin astelisi ikiaikaisen elokuvan kulisseissa. 



Vanha boulangerie eli leipäkauppa

P.s. Tällä kylällä ei ole mitään tekemistä Lacoste -paitojen kanssa. 

Ménerbes

Täällä on asustellut valokuvaaja ja kuvataiteilija Dora Maar - ehkä paremmin Picasson rakastajattarena tunnettu. 




Goult

Tunnelmallinen La Terrasse -ravintola.



Näkymä ravintolasta

Alkupala

Maubec

Lempileipomo matkalla: Quai 7 Pâtisserie, Boulangerie

Näkymä La Bergerie -ravintolasta

Bonnieux

Näkymä Lacosten suuntaan

Gordes


Gordesin markkinoilla

Lavande fine & lavandin

Lavandin

Lavande fine

Lavande fine

Merci Provence!