Maili

Maili oli kutsunut Minnan joulukuisena sunnuntaina lounaalle. Ensimmäisestä vierailusta Pahkalan kartanoon oli kulunut kuukauden päivät. Minna ja Taavi kävivät silloin Mailin 85 -vuotiskahveilla yhdessä, ja Minna oli tavannut myös Mailin siskonpojan Matiaksen silloin ensimmäistä kertaa. 

Maili avasi kartanon narisevan oven, ja Minnan kasvoille lehahti sisältä lämmin ruoan tuoksu. Maililla oli päällään punainen essu, jossa oli iso keltainen auringon kuva keskellä. Sellainen Mailikin oli. Säteilevä päivänpaiste. Maili levitti kätensä ison halauksen merkiksi, ja rutisti Minnaa niin voimakkaasti, että tämä melkein upposi Mailin pehmeään syliin.

Maili oli matkaillut aikoinaan ympäri maailmaa, ja kartanon eri huoneet oli sisustettu maanosien mukaan. Vierashuoneessa oli mitä erilaisimpia puusta veistettyjä norsuja ja ilkeän näköisiä kasvonaamareita. Jos ei tietäisi, että indonesialaisessa kulttuurissa naamareiden tarkoitus on karkottaa kaikki pahat henget, voisi öisin pelästyä pahemman kerran hirviöiden häijyjä katseita. Ikkunalaudalla lootus -asennossa istuva thaimaalainen Buddha -patsas tasapainotti tunnelmaa. 

Sali oli sisustettu Etelä-Amerikan matkojen tuliaisilla. Seiniä koristivat toinen toistaan värikkäämmät kankaat, ja oven suussa oli valtava maalaus Mailista Machu Picchun, muinaisen inkakaupungin juurelta Andien vuoristosta. Kuulemma eräs José -niminen mies oli maalannut taulun kauan sitten jonkinlaisen lomaromanssin pyörteessä. José jäi Peruun, mutta taulu muistutti Pahkalan kartanon seinällä yhdestä ikimuistoisesta nuoruuden kesästä. Keinutuolissa kiikkuessa onpahan mitä muistella, kujeili Maili kertoessaan taulusta. 

– Mene, mene, mene, sanoisin minä kaikille nuorille – sinullekin Minnaseni, ethän sinä vanha ole ensinkään!

Pöytä oli jo katettu salin puolelle. Keltapunaraidallisen pöytäliinan päällä oli kolme lautasta. Matias oli soittanut kotimatkalla Jyväskylästä, ja Maili oli houkutellut hänetkin lounaalle. Tarjolla oli Päijänteen kaloista tehtyä kermaista keittoa.  Minna oli tuonut tuliaisina itse leipomaansa mallasleipää, jonka pinta oli sivelty voilla ja siirapilla. Tuoksu salissa oli huumaava. Ikkunat olivat huurussa pakkasen paukkuessa ulkona, mutta sisällä väreili lämpö.

Samassa eteisestä kuului kolinaa, ja Matias tömisteli sisään kuninkaan elkein: – Moro!

– No hei hei, ja kiva, kun pääsit tulemaan, huudahti Maili.

Matias käänsi katseensa Minnan suuntaan: – Miten sä oot viihtynyt täällä landella?

– Paremmin kuin hyvin, en lähtis mistään hinnasta takaisin Helsinkiin, vastasi Minna.

– Okeei, no hyvä. Meitä on niin moneen lähtöön. Itse viihdyn kyllä stadissa, vaikka kivahan täällä on piipahtaa vähän väliä ainakin Mailia moikkaamassa. Maili on ihan legit, jatkoi Matias. 

– Mikä se semmoinen legit on - ruvetaanpas nyt syömään kalakeittoa. Istukaa te jo siihen pöytään, niin minä haen vielä köökin puolelta kauhan, kommentoi Maili. 

Minna oli ymmärtänyt aiemmin Mailin puheista, että Matias oli juuri eronnut 20 vuoden avioliitosta, ja väkisinkin tuli mieleen, että Maili yritti ujuttaa häntä ja Matiasta yhteen. Tällä hetkellä se tuntui kuitenkin hyvin kaukaiselta yritykseltä. Minna ei halunnut ketään sotkemaan omaa vihdoin löytynyttä rauhaansa suuressa talossa Kuhmoisissa. Nyt kun Taavi oli muuttanut Kuhmoisten keskustaan vintiltä, niin Minna oli tehnyt yläkerrasta etätyöskentelypisteensä, ja alakerta oli kokonaan vapaa-ajan käytössä. 

Minna oli juuri aikeissa kysellä Matiakselta tämän Jyväskylän reissusta, kunnes Maili jo pyörähteli kauhan kanssa takaisin saliin laulaen ja tirskuen samalla ”La cucaracha, la cucaracha ya no puede caminar…” Minna ja Matias purskahtivat äänekkääseen nauruun. 

– Tuo Joséhan minulle tämän laulun opetti. Muistan sen ikuisesti, kun istuttiin aamuvarhaiselle asti, ja hän tankkasi minulle espanjaa. Voi kyllä me naurettiin, kun en meinannut millään oppia kaikkia laulun sanoja, muisteli Maili pilke silmäkulmassa. 

Mailin silmät menivät ihan sirrille tämän nauraessa, ja kumpaankin poskeen ilmestyi samalla kaksi hymykuoppaa. Hersyvä nauru ei voinut olla tarttumatta.

– Olkaattes hyvät, siitä vaan sitten kalakeiton kimppuun, jatkoi Maili. 

Minna kauhoi oranssein kukin koristellulle lautaselle höyryävän kuumaa keittoa. Tuoreen kalan, kerman ja tillin tuoksu vietteli jo makunystyröitä. Minna ojensi kauhan Matiakselle, ja lopulta koko porukka maiskutteli tyytyväisenä Päijänteen kaloja keittolautaseltaan.