Olin Kaivokadun ja Mannerheimintien kulmassa olevassa silloisessa Merita -pankissa pikakassalla kesätöissä vuonna 1996. Luukulla sai yksinkertaisesti nostaa ja tallettaa käteistä rahaa.
Näin tiskin takaa monia tuttuja, kuten isäni serkun, joka ilahtui ja hämmentyi suunnattomasti, kun tunnistin hänet ilman henkilöllisyyspapereiden näyttämistä. Annoin käteistä vanhoille koulukavereille tai kerroin tulevaisuuden kuuluisille näyttelijöille, että valitettavasti tilillä ei ole tarpeeksi rahaa nostettavaksi. Olisinpa voinut silloin lohduttaa, että asiat ovat ihan hyvin myöhemmin.
95 -vuotias papiljotein hiuksensa kihartanut Jenny-rouva tuli joka maanantai ensimmäisten asiakkaiden joukossa nostamaan käteiskassalta 100 markkaa. Häneltä en loppukesästä enää kysynyt papereita.
Jennyn hymyn ja hiukset tunnistin jo kaukaa, mutta en Tarmo Mannia, vaan kysyin häneltä henkilöllisyyspapereita. Siitä pillastuneena Tarmo veti keuhkot täyteen ilmaa ja kumealla äänellä kailotti pettymystään isossa pankkisalissa. Paikalle piti kutsua pankinjohtaja rauhoittamaan tilannetta.
Olen lukiosta lähtien ollut tilanteissa, joissa ympärillä vilisee kaiken maailman kuuluisuuksien lapsia, mutta autuaan sinisilmäisenä olen vain olla möllöttänyt sen kummempaa ajattelematta, mistä perheestä tai nk. tärkeästä työstä ihminen on kotoisin. Useimmiten saamani vastaanotto on ollut hyvää, mutta on myös tilanteita, jossa keskustelukumppani on silmin nähden ärtynyt, jollen tiedä hänen taustaansa tai saavutuksiansa.
Ettekö te tiedä, kuka minä olen - persoonien kohtaaminen on sykähdyttävää. Olisihan elämä tylsää ilman heitä, mutta Jenny-rouvan Merita -pankista vuodelta 1996 haluaisin tavata uudestaan. Kuka hän oikeastaan oli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti