Seikkailu Skotlannin Ylämailla

Edinburgh - Pitlochry

Mukana pinkissä matkalaukussa olivat uuden karheat vaelluskengät sekä uimapuku. Saa nähdä, kummat olisivat enemmän käytössä. Sääennusteiden mukaan matalapaine pörräisi Skotlannin yllä.

Matkalla lentokentälle luimme netistä, että Skotlannissa on noin 5,5 miljoonaa asukasta. Skotin murretta, englannin lähisukukieltä puhutaan Skotlannin alamailla, kun taas gaelia puhutaan erityisesti Skotlannin ylämailla, jonne me olimme matkaamassa. Ylämaat on englanniksi The Highlands, skotiksi The Hielands ja gaeliksi A’ Ghàidhealtachd.

Lento Edinburghiin kesti vain 2,5 tuntia, mikä oli aika mukavaa. Olimme vuokranneet auton etukäteen lentokentältä, ja Peugeot 308 odotti meitä Aviksen parkkipaikalla. Ajomatka Pitlochryyn sujui mallikkaasti pääosin moottoritietä ajellen. Olin stressannut etukäteen ihan turhaan vasemmanpuoleista liikennettä, vaikka se oli ainakin minulle aika selkeää heti alkuun. Peugeotissamme oli myös kunnon navigaattori, ja lisäksi Joel opasti rauhassa pelkääjän paikalla.

Glen Etive

Koko ajomatka Pitlochryyn tihutti tai sateli, mutta tiet olivat hyvät ja maisemat vehreitä. Vähän väliä teiden varsilla näkyi suuria lammaslaumoja. Lähestyessämme Pitlochryä tiekyltteihin ilmestyi haltijakieltä muistuttavia tekstejä. Olimme saapuneet Ylämaan portille. Fàilte gu Baile Chloichridh eli tervetuloa Pitlochryyn!

Ardvane Bed & Breakfastin omistaja oli ollut syöttämässä hevosia, ja hän saapui sopivasti majapaikan pihalle samaan aikaan kanssamme. Kokolattiamatoilla vuoratun huoneemme ikkunoista näkyi sumuiset ja vehreät kukkulat kylän ympärillä. Rinteillä lehmät nyhtivät ruohoa.

Pitlochry - Fort William

Aamiaiseksi sai valita uppomunan lisäksi paistettuja, keitettyjä tai munakokkeliksi vatkattuja kananmunia. Kahvin kanssa oli tarjolla jopa laktoositonta maitoa. Vatsat täynnä kävimme vähän kurkkaamassa, miltä Pitlochry näyttää päiväsaikaan. Elokuun viimeisenä viikonloppuna kylässä oli rauhallista ja leppoisaa. Paikalliset tervehtivät meitä vastaan tullessaan. Kylän reunamilla seisoi vanha punainen puhelinkoppi. Kokeilimme, ja kyllä sieltä tuuttaus kuului. Harmi, kun ei ollut kolikoita. Muuten olisi soitettu kotiin.

Pitlochry

Joelilla ei ollut kunnon vaelluskenkiä, joten ostimme sellaiset paikallisesta urheiluliikkeestä. Kengät osoittautuivat erittäin tarpeellisiksi. Kaupan myyjän kanssa oli hauska rupatella sen verran kuin paikallisesta murteesta ymmärsin. Joelin korvat taipuivat paremmin skottiaksenttiin. Elokuussa Pitlochry on täyteen ammuttu turisteja, mutta marraskuussa kylä muuttuu kuulemma kummituskaupungiksi. Talot näyttivät kieltämättä vähän pahaenteisiltä.

Pitlochry

Seuraava kohteemme oli Port William Skotlannin länsirannikolla, mutta Joel oli löytänyt lähettyviltä Blair Athollin kylästä Blairin linnan, joten ajelimme ensin sinne. Linna oli kuin prinsessasadusta. Pihapiirissä oli roomalaisen metsästyksen jumalattaren Dianan mukaan nimetty alue, Diana’s Grove, jossa oli huikean korkeita kuusia ja hervottoman paksuja puiden runkoja. Kuusien kehuttiin olevan Britannian korkeimpia.

Diana's Grove, Blair Castle

Yhtäkkiä linnan pihalle tepasteli säkkipillin soittaja kiltissään. Siinä se seistä soitteli ja käveli edestakaisin linnan pihalla.

Blairin linna oli sisältä pramea, ja erikoiseksi ja erityiseksi sen tekivät lukemattomat kauriiden sarvet seinillä. Tanssisalissa vetelin muutamat valssin askelet

Pitlochry ja sen ympäristö jäi mieleen vehreänä keitaana keskellä Skotlantia. 

Blair Athollin kylästä suuntasimme suoraan määränpäähämme Fort Williamiin. Matka taittui jännittävissä tunnelmissa sen takia, että tiet A889 ja A86 olivat paikoin tosi kapeita kahdelle autolle vierekkäin. Minua ei sinänsä pelottanut vasemmanpuoleinen liikenne, mutta välillä renkaat viistivät tien ulkoreunan kuoppien reunoja. Olin ottanut varmuuden vuoksi täyden vakuutuksen autoon, ja näillä teillä ajellessa se tuntui ihan hyvältä päätökseltä. Maisemat reitin varrella muuttuivat karummiksi, mitä lähemmäs Fort Williamia ajeltiin. Kanervat värittivät skotlantilaisia nummia.

Majoituimme Cruachan -nimisessä hotellissa, ja ikkunasta avautui näkymä Loch Linnhelle. Opittiin muuten, että loch eli järvi tai merenlahti ääntyy gaelin ja skotin kielillä loh ja perään kurkkuäänne eikä lok. 

Loch Linnhe

Emme jääneet pitkäksi aikaa paikoilleen, vaan halusimme käydä tervehtimässä Ben Nevisiä eli Skotlannin korkeinta vuorta.

Kiipesimme tunnin luonnon kiviportaita ylös lampaat seuranamme. Tuuli yltyi vähän turhan kovaksi huippua kohti, joten käännyimme kannoillamme. Sade liukasti kivet, joten hyvä, että kummallakin oli jalassa kunnon kengät. 

Ben Nevis ja Late Lammas

Rinteillä mustapäiset Late Lampaat olivat aika söpöjä. Välillä näkyi, kun paimenkoira antoi lampaille kyytiä. Aikamoista kipitystä lampaat vetivät jyrkillä vuoren rinteillä. Ihme, että pysyivät pystyssä, mutta onhan niillä sentään neljä jalkaa tasapainottamassa. 

Joel toimi matkalla ravintolamestarina ja löysi meille joka illaksi hyvät ruokapaikat. Kun kala on tuoretta, kuten Fort Williamin Crannog at Garrison West -ravintolassa, fish and chips -ateria maistui erinomaiselta. Samaisessa ravintolassa Joel söi ehkä isoimman äyriäispastan ikinä.

Fort William - Callander

Aamuinen näkymä Loch Linnhelle oli hieman pilvinen, mutta aurinko valaisi vastakkaisen rannan kukkuloita. Poijuissa kiinni olevat veneet keikkuivat aalloissa. Nautimme aamiaisen ennen kuin hyppäsimme Peugeotiin tähtäimessämme Glenfinnan Viaduct eli Finnanin laakson viadukti. Höyryjuna ajelee pari kertaa päivässä pitkin viaduktia, mutta juuri nyt oli meneillään huoltokatkos, joten emme nähneet savua tupruttavaa punaista veturia. Maisemat olivat kuitenkin vaikuttavat muutenkin. 

Glenfinnanin viadukti

Ajoimme takaisin samaa reittiä ja poikkesimme Caolin kylässä lounaalla. Siellä vaikutti olevan pelkkiä aitoja paikallisia ihmisiä, ja hintataso oli ihan eri luokkaa kuin viereisessä Fort Williamissa. Jättiannos fajitaksia maksoi 8,50 puntaa. Kaikki muut asiakkaat tuntuivat tuntevan toisensa. Bake-n-Roll oli ainoa paikka, jossa tarvitsimme käteistä tällä matkalla.

Olin lukenut ja kuullut kaikkialta, että Skotlannin kaunein tie on Etiven laakson eli Glen Etiven halki kulkeva yksikaistainen tie. Lähes yhtä monta mainintaa löytyi siitä, että tie on tosi vaarallinen, koska tielle ei mahdu kuin yksi auto kerrallaan. Ohituspaikkoja kuulemma olisi kuitenkin. Uteliaisuuttamme halusimme käydä ainakin vilkaisemassa, miltä tie näyttää. Lopulta ajoimme aika pitkälle laaksoa, koska eihän siellä ollut mitään hätää. Liikennettä oli tosin harvakseltaan, mikä varmasti vaikutti asiaan. Laakso oli kaunis kuin mikä, ja imimme maisemia ja mättäitä itseemme. 

Glen Etive

Glen Etiven jälkeen päätimme lähteä pienelle patikointiretkelle Buachaille Etive Beag -nimiselle vuorelle. Se jää hieman kuuluisamman Buachaille Etive Mòr -vuoren varjoon. Jälkimmäinen oli sumun peitossa, joten valitsimme Beagin. Minulla oli tuulen ja sateen kestävä takki, ja Joelilla goretex -housut, mutta olisi tietysti hyvä, että kaikki vaatteet pitäisivät vettä. Lähdimme kiipeämään pitkin vuoren rinnettä kulkevaa polkua. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit.

Buachaille Etive Beag

Mitä korkeammalle pääsimme, sitä enemmän vesi piiskasi kasvoja, ja pisarat ropisivat huppuun. Tuulenpuuskat olivat myös aika voimakkaita, joten saimme tasapainoilla ihan kunnolla. Päätimme laskeutua pikkuhiljaa takaisin autolle. Olo oli onnellinen ja litimärkä Buachaille Etive Beag -porrastreenin jälkeen. Vaihdoimme kuivat vaatteet ja jatkoimme matkaa kohti Callanderia. Matkalla maisemat vaihtuivat jylhistä vuorista ensin laakeiksi soiksi ja sitten vehreiksi alamaiksi. Juuri ennen Callanderia näimme muutamia Highlander-lehmiä. Pääasiassa Ylämaiden maisemia pumpuloivat kuitenkin lampaat. 

Callanderin kylän raittia koristivat piparkakkutaloilta näyttävät toisiinsa tukeutuvat talot. Lubnaig Guest House oli paras majoituspaikka tällä matkalla. Talo oli kodikas ja siisti, ja omistajat pitivät vieraista hyvää huolta. Olimme kirjaimellisesti heidän kotonaan.  

Lubnaig Guest House, Callander

Callander - Edinburgh

Tiistaina palautimme auton Edinburghin lentokentälle ja hyppäsimme raitiovaunuun kohti St. Andrew’n aukiota, jossa hotellimme sijaitsi. 

Victoria Street, Edinburgh

Edinburghin linna

Edinburgh oli ylväs ja komea, mutta sielu jäi Skotlannin nummille seikkailemaan. Parasta lomassa oli joka ikinen päivä.

Glenfinnan

Ettekö te tiedä, kuka minä olen!

Olin Kaivokadun ja Mannerheimintien kulmassa olevassa silloisessa Merita -pankissa pikakassalla kesätöissä vuonna 1996. Luukulla sai yksinkertaisesti nostaa ja tallettaa käteistä rahaa.

Näin tiskin takaa monia tuttuja, kuten isäni serkun, joka ilahtui ja hämmentyi suunnattomasti, kun tunnistin hänet ilman henkilöllisyyspapereiden näyttämistä. Annoin käteistä vanhoille koulukavereille tai kerroin tulevaisuuden kuuluisille näyttelijöille, että valitettavasti tilillä ei ole tarpeeksi rahaa nostettavaksi. Olisinpa voinut silloin lohduttaa, että asiat ovat ihan hyvin myöhemmin. 

95 -vuotias papiljotein hiuksensa kihartanut Jenny-rouva tuli joka maanantai ensimmäisten asiakkaiden joukossa nostamaan käteiskassalta 100 markkaa. Häneltä en loppukesästä enää kysynyt papereita. 

Jennyn hymyn ja hiukset tunnistin jo kaukaa, mutta en Tarmo Mannia, vaan kysyin häneltä henkilöllisyyspapereita. Siitä pillastuneena Tarmo veti keuhkot täyteen ilmaa ja kumealla äänellä kailotti pettymystään isossa pankkisalissa. Paikalle piti kutsua pankinjohtaja rauhoittamaan tilannetta.

Olen lukiosta lähtien ollut tilanteissa, joissa ympärillä vilisee kaiken maailman kuuluisuuksien lapsia, mutta autuaan sinisilmäisenä olen vain olla möllöttänyt sen kummempaa ajattelematta, mistä perheestä tai nk. tärkeästä työstä ihminen on kotoisin.  Useimmiten saamani vastaanotto on ollut hyvää, mutta on myös tilanteita, jossa keskustelukumppani on silmin nähden ärtynyt, jollen tiedä hänen taustaansa tai saavutuksiansa. 

Ettekö te tiedä, kuka minä olen - persoonien kohtaaminen on sykähdyttävää. Olisihan elämä tylsää ilman heitä, mutta Jenny-rouvan Merita -pankista vuodelta 1996 haluaisin tavata uudestaan. Kuka hän oikeastaan oli?

Mamma ja Vaari kuuskyt vuotta eikä suotta

Jostain syystä aina, kun koetan muistella joitain juttuja lapsuudesta tai nuoruudesta, niin ensimmäisenä tulee mieleen se, että käytiin kesälomalla pyörällä Mamman kanssa hakemassa laatikollinen punaisia paprikoita Keran Valintatalosta. Sitten ne leikattiin rinkuloiksi, pantiin pussiin, imettiin pussista ylimääräiset ilmat pois ja laitettiin pakkaseen. Mamman kertoman mukaan paprikoiden hakuumatkalla moikattiin Valintatalon lihatiskillä Mamman oppilasta Risto Siilasmaata Töölön Yhteiskoulusta.

Käytiin joka kesä myös viikon ulkomaan matkalla jossain päin etelää. Yksi mieleenpainuvimmista muistoista on se, kun ostettiin usein kaupasta kokonainen vesimeloni aamiaispöytään.

Arkiaamuista on jäänyt erityisesti mieleen Mamman itse tekemä mysli kuuman maidon kanssa. Iltaisin kello kuuden hujakoilla kuului tuttu avainten kilinä, kun Vaari tuli töistä kotiin.

Perjantai-iltaisin oli kiva syödä fonduetä tai raclettea, ja lauantai-iltana televisiosta kuului Benny Hillin tunnusmusiikki.

Miten nämä sitten liittyvät Mamman ja Vaarin avioliittoon? Ehkä siten, että koti tuntui aina turvalliselta. Kiitos siitä. 

Yritin viimeksi Mammalla Vaarilla käydessäni kysellä pitkän avioliiton salaisuutta. En oikein saanut vastausta, mutta ymmärsin Mamman arvostavan suuresti Vaarin puuhakkuutta. Vaarilla ei taida myöskään olla tylsää Mamman kanssa, ja koska Vaarilla on lehmän hermot, homma on siltä osin tasapainossa.

Mamma vastaa puhelimeen Hello beibi, ja Vaari pitää suunnan oikeana.

Paljon Onnea Mamma ja Vaari timanttihääpäivänänne!

Chipspuss från Åland

Söndag: Gustavs - Brändö

Nå ja. Så körde vi till Gustavs och tog en färja från Osnäs till Åva som är en av de tusen holmarna i Brändö. När vi körde i Gustavs märkte vi ganska trevliga nämn för olika platser, t.ex Uhlu, Putta, Lemu och Himoinen. Bistro Verde erbjöd oss mmmjuka berlinermunkar innan vi åkte vidare till Osnäs. Vi borde ha varit i hamnen 15 min före förjan startar. Vi njöt av munkarna i lugn och ro och körde småningom och märkte att det finns en färja till mellan Gustavs och Osnäs. Vi hann, men var där just 15 min före.

Vi hade bokat ett rum i Gullvivan som ligger i Björnholma, på en holme före man kör till Brändö. Jag hade bestämt att jag ska tala svenska hela tiden på Åland, men receptionisten bytte till finska därför att hon var själv finskspråkig. Nå, det gick helt bra det också.

Vi åt smakliga hamburgare på Gullvivans restaurang och tog en alkoholfri öl från lokala bryggeriet som heter Stallhagen. Det bryggeriet verkar vara den äldsta bryggeriet på Åland.

Hotellet var litet som ett sportinstitut. Rummet var bra och vyn till havet var rogivande.

Gullvivans busshållplats

Det regnade litet på kvällen, men snöade inte, fast det var ganska kallt på bryggan när vi gick hälsa på tre segelbåtar där breved hotellet.

Måndag: Brändö - Kumlinge

Det blåste inte så det var trevligt att äta frukost på terassen. Vår nästa färja skulle fara från Torsholma, men först på eftermiddagen, så vi körde omkring på Brändö ön. Vi såg kyrkan, Trixies cafén, cyklister och många bilar. 

Den bästa saken på måndag var när vi fick se Torsholmas vypunkt. Vi körde längt Samnäsväg, lämnade bilen och gick försiktigt genom ”djungeln” så att vi inte skulle få fästingar. Alla sade någonting om fästingar då vi nämde att vi skall till Åland. Lyckligtvis finns det inte vildsvin på Åland, tycker jag. Utsikten och rutten till berget var utmärkta.

Torsholma vypunkt

Efter litet klättrande märkte vi att vi är hungriga. I Torsholma fanns det bara en glasskiosk, så vi gjorde U-sväng och åkte tillbaka till Brändö och satt en stund i cafén på Brändö Bike and Bed. Vi åt Ålands pankaka som var en läckerhet.

Ålands pankaka på Brändö Bike and Bed

Jag hade väntat att det skulle finnas massor av bilar och cyklister på Åland i juli, men var litet överraskad att det var så tyst på holmarna. Kanske är det bättre så, men jag hade bara tänkt det annorlunda. Vägarna är ganska smala och det finns inga cykelvägar, men eftersom det inte finns mycket trafik på vägarna, kan man cykla helt bra på Åland och vyerna är fantastiska.

Vägen i Kumlinge

Färjan från Torsholma till Kumlinge tog en timme och vi fick också ett stopp i Lappo. I färjan fanns det alla sorter av människor: familjer, par, ensamstående mammor och pappor osv. Det är intressant att se hur barn liknar sina föräldrar.

Vi kunde njuta av en stund av solen på färjan. Man kan säga att det var litet varmt. Framme i Kumlinge var det 13 grader. Det är ganska svalt för juli, tycker jag.

Båthus i Kumlinge

Vi åt på Kastören, restaurangen vid Kumlinge stugor. Det var helt bra. Stugan var okej, men det är också kul att gå till hotellet inkommande dagar. 

Tisdag: Kumlinge - Vårdö

”Välkommen till hösten”, sade servitören på Alfågeln. ”Det är det sämsta vädret i juli som jag har sett i mitt liv”, fortsatte han och erbjöd oss två kopppar te. Men ” show must go on”. Absolut, tycker jag också.

Alfågeln heter den färjan vi tog från Kumlinge till Hummelvik. Som tur hade vi bestämt frukostet kl. åtta på morgonen och lyckligtvis kollade ja färjans tidtabell på nytt. Algågeln skulle avgå redan kl. nio och inte kl. 10.35 som jag hade tänkt. Jag bara undrade varför det fanns så många människor vakna så tidigt. Nå, vi hann bra in i båten.

Alfågeln

Vi anlände till Vårdö och kör förbi t.ex Töftö. Vår första stopp var Bomarsund. Vyn från Notviksudden var fin, men gris. Förlåt, frågade mannen? 🐷 ? Ja, ja, nå på franska är det gris…vad var det nu på svenska? Grå är det.

Vi lässte där på toppen litet historia, och lärde oss att stora mängder av tegel stals från Prästötornets ruiner, men tegel fortsätter deras liv t.ex i Uspenskijkatedralen.

Notviksudden i Bomarsund

Lunchen åt vi i Kastelholms marina. Det var ugnspotatis med skagenröra fyllning. Det var iskallt i marinan och varm potatis smakade bra. Hamnen verkar vara fin, men det var så kallt att vi bara åt och åkte vidare.

Kastelholms marina

Kastelholms slott var fint, och vad jag minns är att man kastade matrestena på Kastelholms slottsgård så lukten var därefter. Den åttonde juli 2025 var kall, men slottets innegård var helt varm.

Kastelholms innegård

Innan vi fortsatte vår resa till Geta, hade vi en pitstopp på Ålands karamelleriet. Jag köpte karameller som souvenir, men sade att kanske en chipspuss skulle ha varit bättre. Menar du chipspåse, frågade mannen? Nå ja.

Ålands karamelleriet

Havsvidden resort ligger i norra Åland och vi kunde njuta av stora vågor eftersom det blåste från norr. Hotellet är inte luftkonditionerat och jag oroade mig litet för det. Det var 11 grader på natten, så allt var bra.

Man kan hyra en cykel för fem euro per dag på Havsvidden. Så det gjorde jag. Det är sju kilometer till Getavägen och jag fortsatte ännu till Getabyn. Jag bara njöt och cyklade. Det finns så mycket äppelträd och röda hus omkring vägen. 

Cykelpaus i Geta

Min destination var Getaboden för en glass.

Getaboden

Efter 22 kilometers cyklande var det skönt att simma i havet. Lyckligtvis såg jag snoken först efter att vi hade simmat. Eftersom vinden blåste från söder kändes det varmt. Äntligen. Poolens lunch meny var också läcker.

Havsviddens pool

Vi stannade två nätter på Havsvidden och restaurangen erbjöd oss abborre och gös med nya potatisar. Båda tyckte vi mycket om. Vyn från restaurangen kunde inte ha varit bättre.

Sista kvällen på Havsvidden satt jag en stund på Geta bergen. Havet var snällt och svalorna dansade omkring mig. På Åland kändes det som om jag var utomlands, men det är verkligen Finland. Vilken lugn och ro och otrolig fin natur vi har.

Geta bergen

Torsdag: Långsnäs - Kökar

Hej på dig Kökar, sade mannen när vi anlände. Färjan från Långsnäs till Kökar tog 2,5 timmar. Det fanns huisigt många holmar i vägen. Vi hade kikaren med och såg mycket fåglar, till exempel svärtor som jag inte hade sett innan.

Ålands skärgård

Vi hade bokat rum på Brudhäll hotell vid gästhamnen. Vyn från rummet var vacker med alla båtar. 

Jag hade joggingskor med och ville springa någonstans. Jag sprang först till Kalvik och såg många båthus, och sedan fortsatte jag till Kökars kyrka. Alla cyklistar hälsade på vägen. Jag kände att det var ganska tufft - det var 11 kilometer. Jag minns inte när jag hade sprungit så mycket, men om det finns ett mål (i det här fallet kyrkan), kan man göra det. Kyrkan ligger nära havet på en liten holme som kallas Hamnö. Jag kikade in i den tomma och mörka kyrkan. Dörren gnisslade olycksbådande, så det lockade inte att gå in. Det var bäst att springa tillbaka till Brudhäll.

Kökars kyrka

Efter joggingsrundan smakade den kallrökta laxpizzan och den alkoholfria ölen Styrman från Stallhagen riktigt gott. Juli kvällens sol gav fina färger till Karlby stränder.

Kökar

Kökar

Nu är det dags att åka hem med nybakat bröd i bagaget. Stort tack till Åland för en fin och glad semester!

Kökar

Fredag: Kökar - Galtby

Grüß Gott eli tervehdys Wienistä

Grüß Gott meitä tervehdittiin joka puolella. Ihmiset olivat tosi ystävällisiä, ja viini oli hyvää Wienissä. Kaikki oli niin ylvästä, että omat nilkatkin suoristuivat. 

Wiener Schnitzel

Itävallassa peruna on maan omena niin kuin Ranskassa. Saksasta tutun Kartoffelsalatin sijasta tilasimme siis Erdäpfelsalatin lisukkeeksi jättimäisen Wiener Schnitzelin kanssa. En ole mikään schnitzelin suurkuluttaja, mutta tämä vasikanlihasta taituroitu pihvi oli hyvää.

Lihanuijan pauke kuului ravintolasaliin, koska keittiö oli samassa tilassa. Yksi läiski nuijalla, toinen siirteli lättyjä kokille, joka dippaili pihvejä useisiin eri tulikuumiin öljyastioihin.

Kuuluisa Figlmüller -ravintola oli täyteen varattu pääsiäislomien takia, mutta ei harmittanut ollenkaan, koska Meissl & Schadn ravintolan palvelu ja ruoka olivat Michelin -maininnan arvoisia.

Viikunapuuro

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tilasin itselleni ulkomailla puuroa aamiaiseksi. Neuer Marktin lähellä olevan Joseph Brotin leipomokahvilan puuro kulki nimellä ancient grain porrige. Mausteena puurossa oli viikunoita, mikä teki siitä hitusen makean. Annos oli suuri, mutta vatsa hyrisi tyytyväisenä. Cappuccino kruunasi aamiaisen.

Musikverein ja Kultainen sali

Varattiin etukäteen liput yhdeksi illaksi konserttiin, jossa kamariorkesteri Die Schlosscapelle soitti Mozartia, Haydnia ensimmäisellä puoliajalla ja Vivaldin Neljä vuodenaikaa toisella. Erityisesti jälkimmäinen teki vaikutuksen. Välillä laitoin silmät kiinni, mutta vieressäni istuva flunssainen turisti ryysti nenäänsä puolen minuutin välein, mikä hieman häiritsi nautintoa. Meinasin tarjota naapurille nenäliinoja, mutta laskin sataan ja totesin, että yleisö on osa elämystä. 

Hotel Sacher vai Demel vai sekä että?

Me kävimme kummassakin. Demelin sacher -kakku maistui hyvältä sen takia, että menimme kahvilaan heti ensimmäisenä Wienin lomapäivänä. Aulassa ihailimme jättiläissuklaapääsiäismunaa.

 

Hotel Sacherin kakun söimme viimeisenä lomapäivänä heti aamupäivällä, jolloin kahvilan ovella ei ollut vielä ruuhkaa. Hotel Sacherin kakku on hieman kosteampi, minkä takia minä valitsisin sen, jos pitäisi syödä jompikumpi uudestaan. Café Sacherin sisustus oli keisarillinen, ja selkä pysyi suorassa.

Omenastruudeli

Minun mielestäni Wienin herkuista herkuin oli omenastruudeli, ja maistamistani versioista parhaimman söin Schönbrunnin kartanon mailla Café Gerstnerissä. Joka kahvilassa tunnuttiin mainostettavan Wienin parasta/vanhinta/aidointa omenastruudelia.

Kaiserschmarrn

Loppulomasta aloin kaivata laktoositonta ruokaa, ja Stephansplatzin laidalla sijainneen kahvilan listalla ainoa sopiva valinta oli Kaiserschmarrn eli Keisarin sotku. Itävalta-Unkarin keisari Frans Joosef kuulemma piti tästä jälkiruoasta, joten nimensä jälkiruoka on saanut siitä. Suomeksi sotku on käännetty myös nyhtöpannukakuksi, mutta Wienissä syömäni annos oli pikemminkin sokerikakun palasia luumuhillon kera. Tällä annoksella jaksoi kävellä monta tuntia.

Hofburg ja Habsburgit

 

Vierailimme Wienissä huhtikuun puolivälissä, ja meillä kävi tuuri säiden suhteen. Pääosin paistoi aurinko, ja lämpöä oli joinain päivinä jopa 25 astetta. Kaupungilla kävellessä tuntui siltä, että siirtyi ajassa taaksepäin.

Hofburgin keisarillinen palatsi aivan kaupungin keskustassa toimi aikoinaan Habsburg -suvun kesäpalatsina. Suvun ollessa mahtavimmillaan sen jäsenet hallitsivat samanaikaisesti Itävaltaa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, Saksan kuningaskuntaa, Unkaria, Kroatiaa, Böömiä, Espanjaa, Portugalia, Alankomaita ja Napolia (Wikipedia). Jostain syystä minun mieleeni jää paremmin muistiin historian sijasta kielioppisäännöt ja nykypäivän jutut, mutta toistaiseksi muistan, että Itävallan arkkiherttuatar Maria Teresia toimi Itävallan, Unkarin ja Böömin hallitsijana vuodet 1740 – 1780. Hän oli yksi vaikutusvaltaisimmista monarkeista Euroopassa 1700 -luvulla ja vielä nainen. Samoin jäi mieleen, että Maria Teresia sai 16 lasta, joista yksi oli Ranskan räväkkä kuningatar Marie Antoinette.

Itävalta-Unkarin viimeisen keisarin Frans Joosef I:n ja vaimonsa Sissin nimet ja kuvat tunkeutuivat verkkokalvolle joka puolella.  Kulissien takaa katsottuna erityisesti keisarinnan elämä vaikutti enemmän traagiselta kuin kadehdittavalta. Sissin vyötärön ympärys oli pahimmillaan 45 cm. Kuntoilu ja itsensä tarkkailu oli keisarinnalle pakkomielle. Hofburgin linnan Sissi -museon jälkeen tasapaksu elämä tuntuu monessa suhteessa hyvältä.

 

Schönbrunnin linna

Schönbrunnin linnan puutarha ei vielä kukoistanut, mutta linnan yli 1400 huonetta senkin edestä.  

 

Keisarinna Maria Teresia rakennutti ja korjautti linnan nykyiseen asuunsa, ja täällä palatsissa Habsburgin hallitsijat pääosin asuivat. Huoneet olivat kaikki käsittämättömän krumeluureja. Yhdessä näistä linnan huoneista kuusivuotias Mozart esiintyi keisarilliselle hoville.

Itävallan kansalliskirjasto

Juuri kun luuli jo nähneensä kaikki mahtipontiset rakennukset, astuimme sisään Itävallan kansalliskirjastoon. Silmä ja pää pyörivät ympäriinsä. En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. 

 

Willendorfin Venus

29 500 vuotta vanha Willendorfin Venus on sympaattinen ja pieni 11,1 cm korkea hedelmällisyyden symboli Wienin luonnontieteellisessä museossa. Jalokivikokoelma oli myös valtava. 

 

Wienin loman jälkeen olo oli aika paljon sivistyneempi kuin ennen matkaa. Toisaalta tuli olo, että less is more. Matka oli ainutlaatuinen, mutta oli kiva myös palata kotiin. 

Schönbrunnin linnan edustalla Pääsiäisenä 2025