Satunnainen matkailijatar: Seikkailu Skotlannin Ylämailla

Edinburgh - Pitlochry

Mukana pinkissä matkalaukussa olivat uuden karheat vaelluskengät sekä uimapuku. Saa nähdä, kummat olisivat enemmän käytössä. Sääennusteiden mukaan matalapaine pörräisi Skotlannin yllä.

Matkalla lentokentälle luimme netistä, että Skotlannissa on noin 5,5 miljoonaa asukasta. Skotin murretta, englannin lähisukukieltä puhutaan Skotlannin alamailla, kun taas gaelia puhutaan erityisesti Skotlannin ylämailla, jonne me olimme matkaamassa. Ylämaat on englanniksi The Highlands, skotiksi The Hielands ja gaeliksi A’ Ghàidhealtachd.

Lento Edinburghiin kesti vain 2,5 tuntia, mikä oli aika mukavaa. Olimme vuokranneet auton etukäteen lentokentältä, ja Peugeot 308 odotti meitä Aviksen parkkipaikalla. Ajomatka Pitlochryyn sujui mallikkaasti pääosin moottoritietä ajellen. Olin stressannut etukäteen ihan turhaan vasemmanpuoleista liikennettä, vaikka se oli ainakin minulle aika selkeää heti alkuun. Peugeotissamme oli myös kunnon navigaattori, ja lisäksi Joel opasti rauhassa pelkääjän paikalla.

Glen Etive

Koko ajomatka Pitlochryyn tihutti tai sateli, mutta tiet olivat hyvät ja maisemat vehreitä. Vähän väliä teiden varsilla näkyi suuria lammaslaumoja. Lähestyessämme Pitlochryä tiekyltteihin ilmestyi haltijakieltä muistuttavia tekstejä. Olimme saapuneet Ylämaan portille. Fàilte gu Baile Chloichridh eli tervetuloa Pitlochryyn!

Ardvane Bed & Breakfastin omistaja oli ollut syöttämässä hevosia, ja hän saapui sopivasti majapaikan pihalle samaan aikaan kanssamme. Kokolattiamatoilla vuoratun huoneemme ikkunoista näkyi sumuiset ja vehreät kukkulat kylän ympärillä. Rinteillä lehmät nyhtivät ruohoa.

Pitlochry - Fort William

Aamiaiseksi sai valita uppomunan lisäksi paistettuja, keitettyjä tai munakokkeliksi vatkattuja kananmunia. Kahvin kanssa oli tarjolla jopa laktoositonta maitoa. Vatsat täynnä kävimme vähän kurkkaamassa, miltä Pitlochry näyttää päiväsaikaan. Elokuun viimeisenä viikonloppuna kylässä oli rauhallista ja leppoisaa. Paikalliset tervehtivät meitä vastaan tullessaan. Kylän reunamilla seisoi vanha punainen puhelinkoppi. Kokeilimme, ja kyllä sieltä tuuttaus kuului. Harmi, kun ei ollut kolikoita. Muuten olisi soitettu kotiin.

Pitlochry

Joelilla ei ollut kunnon vaelluskenkiä, joten ostimme sellaiset paikallisesta urheiluliikkeestä. Kengät osoittautuivat erittäin tarpeellisiksi. Kaupan myyjän kanssa oli hauska rupatella sen verran kuin paikallisesta murteesta ymmärsin. Joelin korvat taipuivat paremmin skottiaksenttiin. Elokuussa Pitlochry on täyteen ammuttu turisteja, mutta marraskuussa kylä muuttuu kuulemma kummituskaupungiksi. Talot näyttivät kieltämättä vähän pahaenteisiltä.

Pitlochry

Seuraava kohteemme oli Port William Skotlannin länsirannikolla, mutta Joel oli löytänyt lähettyviltä Blair Athollin kylästä Blairin linnan, joten ajelimme ensin sinne. Linna oli kuin prinsessasadusta. Pihapiirissä oli roomalaisen metsästyksen jumalattaren Dianan mukaan nimetty alue, Diana’s Grove, jossa oli huikean korkeita kuusia ja hervottoman paksuja puiden runkoja. Kuusien kehuttiin olevan Britannian korkeimpia.

Diana's Grove, Blair Castle

Yhtäkkiä linnan pihalle tepasteli säkkipillin soittaja kiltissään. Siinä se seistä soitteli ja käveli edestakaisin linnan pihalla.

Blairin linna oli sisältä pramea, ja erikoiseksi ja erityiseksi sen tekivät lukemattomat kauriiden sarvet seinillä. Tanssisalissa vetelin muutamat valssin askelet

Pitlochry ja sen ympäristö jäi mieleen vehreänä keitaana keskellä Skotlantia.

Blair Athollin kylästä suuntasimme suoraan määränpäähämme Fort Williamiin. Matka taittui jännittävissä tunnelmissa sen takia, että tiet A889 ja A86 olivat paikoin tosi kapeita kahdelle autolle vierekkäin. Minua ei sinänsä pelottanut vasemmanpuoleinen liikenne, mutta välillä renkaat viistivät tien ulkoreunan kuoppien reunoja. Olin ottanut varmuuden vuoksi täyden vakuutuksen autoon, ja näillä teillä ajellessa se tuntui ihan hyvältä päätökseltä. Maisemat reitin varrella muuttuivat karummiksi, mitä lähemmäs Fort Williamia ajeltiin. Kanervat värittivät skotlantilaisia nummia.

Majoituimme Cruachan -nimisessä hotellissa, ja ikkunasta avautui näkymä Loch Linnhelle. Opittiin muuten, että loch eli järvi tai merenlahti ääntyy gaelin ja skotin kielillä loh ja perään kurkkuäänne eikä lok.

Loch Linnhe

Emme jääneet pitkäksi aikaa paikoilleen, vaan halusimme käydä tervehtimässä Ben Nevisiä eli Skotlannin korkeinta vuorta.

Kiipesimme tunnin luonnon kiviportaita ylös lampaat seuranamme. Tuuli yltyi vähän turhan kovaksi huippua kohti, joten käännyimme kannoillamme. Sade liukasti kivet, joten hyvä, että kummallakin oli jalassa kunnon kengät.

Ben Nevis ja Late Lammas

Rinteillä mustapäiset Late Lampaat olivat aika söpöjä. Välillä näkyi, kun paimenkoira antoi lampaille kyytiä. Aikamoista kipitystä lampaat vetivät jyrkillä vuoren rinteillä. Ihme, että pysyivät pystyssä, mutta onhan niillä sentään neljä jalkaa tasapainottamassa.

Joel toimi matkalla ravintolamestarina ja löysi meille joka illaksi hyvät ruokapaikat. Kun kala on tuoretta, kuten Fort Williamin Crannog at Garrison West -ravintolassa, fish and chips -ateria maistui erinomaiselta. Samaisessa ravintolassa Joel söi ehkä isoimman äyriäispastan ikinä.

Fort William - Callander

Aamuinen näkymä Loch Linnhelle oli hieman pilvinen, mutta aurinko valaisi vastakkaisen rannan kukkuloita. Poijuissa kiinni olevat veneet keikkuivat aalloissa. Nautimme aamiaisen ennen kuin hyppäsimme Peugeotiin tähtäimessämme Glenfinnan Viaduct eli Finnanin laakson viadukti. Höyryjuna ajelee pari kertaa päivässä pitkin viaduktia, mutta juuri nyt oli meneillään huoltokatkos, joten emme nähneet savua tupruttavaa punaista veturia. Maisemat olivat kuitenkin vaikuttavat muutenkin.

Glenfinnanin viadukti

Ajoimme takaisin samaa reittiä ja poikkesimme Caolin kylässä lounaalla. Siellä vaikutti olevan pelkkiä aitoja paikallisia ihmisiä, ja hintataso oli ihan eri luokkaa kuin viereisessä Fort Williamissa. Jättiannos fajitaksia maksoi 8,50 puntaa. Kaikki muut asiakkaat tuntuivat tuntevan toisensa. Bake-n-Roll oli ainoa paikka, jossa tarvitsimme käteistä tällä matkalla.

Olin lukenut ja kuullut kaikkialta, että Skotlannin kaunein tie on Etiven laakson eli Glen Etiven halki kulkeva yksikaistainen tie. Lähes yhtä monta mainintaa löytyi siitä, että tie on tosi vaarallinen, koska tielle ei mahdu kuin yksi auto kerrallaan. Ohituspaikkoja kuulemma olisi kuitenkin. Uteliaisuuttamme halusimme käydä ainakin vilkaisemassa, miltä tie näyttää. Lopulta ajoimme aika pitkälle laaksoa, koska eihän siellä ollut mitään hätää. Liikennettä oli tosin harvakseltaan, mikä varmasti vaikutti asiaan. Laakso oli kaunis kuin mikä, ja imimme maisemia ja mättäitä itseemme.

Glen Etive

Glen Etiven jälkeen päätimme lähteä pienelle patikointiretkelle Buachaille Etive Beag -nimiselle vuorelle. Se jää hieman kuuluisamman Buachaille Etive Mòr -vuoren varjoon. Jälkimmäinen oli sumun peitossa, joten valitsimme Beagin. Minulla oli tuulen ja sateen kestävä takki, ja Joelilla goretex -housut, mutta olisi tietysti hyvä, että kaikki vaatteet pitäisivät vettä. Lähdimme kiipeämään pitkin vuoren rinnettä kulkevaa polkua. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit.

Buachaille Etive Beag

Mitä korkeammalle pääsimme, sitä enemmän vesi piiskasi kasvoja, ja pisarat ropisivat huppuun. Tuulenpuuskat olivat myös aika voimakkaita, joten saimme tasapainoilla ihan kunnolla. Päätimme laskeutua pikkuhiljaa takaisin autolle. Olo oli onnellinen ja litimärkä Buachaille Etive Beag -porrastreenin jälkeen. Vaihdoimme kuivat vaatteet ja jatkoimme matkaa kohti Callanderia. Matkalla maisemat vaihtuivat jylhistä vuorista ensin laakeiksi soiksi ja sitten vehreiksi alamaiksi. Juuri ennen Callanderia näimme muutamia Highlander-lehmiä. Pääasiassa Ylämaiden maisemia pumpuloivat kuitenkin lampaat.

Callanderin kylän raittia koristivat piparkakkutaloilta näyttävät toisiinsa tukeutuvat talot. Lubnaig Guest House oli paras majoituspaikka tällä matkalla. Talo oli kodikas ja siisti, ja omistajat pitivät vieraista hyvää huolta. Olimme kirjaimellisesti heidän kotonaan.