lauantai 31. joulukuuta 2022

Tornberget

Punainen talo, vihreä talo, keltainen talo. Tuolla on iso punainen kaksikerroksinen rakennus, jonka yhdellä seinällä on ainakin 12 ikkunaa. Onkohan se majatalo, vai asuuko siinä joku iso varakas perhe?

Erään mansardikattoisen talon edustalla on iso pensasaita, joka on leikattu millin tarkasti kulmikkaaseen muotoonsa. Selkä ihan suoristuu, kun kävelee aidan ohi. Viereisen talon edustalla on puinen keinulauta, jonka päällä istuu hyppelihiiri tonttulakki päässään.

Aurinko paistaa matalalta. Se on juuri ja juuri jaksanut nousta kinkkumahansa kanssa Kråkön yläpuolelle. Rannan puinen laituri ja vinksin vonksin seisovat venetolpat ovat paikoillaan jään ympäröidessä niitä. Puisten talojen eri väriset seinät hohkaavat kauniina joka puolella. Ei ole tuulenvirettäkään ilmassa. Aika on pysähtynyt. 

Rantaan kävelee vanha rouva, jonka ystävälliset silmät hymyilevät. "Asun tuossa vihreässä talossa", hän viittilöi rannasta hieman takaviistoon. Keinutuoli on sijoitettu tupaan ison ikkunan taaksen, jotta siitä voi katsella ulos ja ihmetellä elämää. "Viihdyn niin hyvin täällä, vaikka yksin asunkin.” Samassa ohitsensa kävelee kaksi miestä, ja toinen asettaa lempeästi kämmenet rouvan olkapäille. "God dag!" Hammarsin taika tarttuu minuunkin.

Lähdetään kohti Tornbergiä. Nahkasaappaat hieman lonksuvat jaloissani, mutta pohjissa on hyvä pito, joten rantaraitilla on helppo liikkua. Laitan välillä silmät kiinni ja hymyilen itsekseni. 

Tornbergille johtava mäki on aika jyrkkä, mutta kantikkain kivuten ei mene aikaakaan, kun olemme kukkulan laella. Vasemmalle vai oikealle? Ehkä ensin oikealle. Puikkelehdimme puiden lomitse, ja edessämme aukeaa aivan huikea näkymä. Täälläkö Edelfelt istui maalatessaan Porvoon saaristomaisemia? Aurinko paistaa sen verran alhaalta, että lumipeitteisen salmen ylle leviävät mahtavat piikkisikamaiset varjot Kråkön saaresta. 

Vaihdamme kukkulaa polun toiselle puolelle. Joku peura on käynyt uhkarohkeana kuikuilemassa aivan jyrkänteen reunalla. Viistosti oikealla siintää Hammarsin kylä. Hengitän ison henkäyksen sisään tätä tunnelmaa, ennen kuin laskeudumme takaisin rantaraitille. On joulukuun 28. päivä, ja on aika palata kaupunkiin ottamaan vastaan uusi vuosi.






keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Joulutarina

 


Aamun hiljaisuus.

Kuusen tuoksu. 

Omanlaiset joulutortut ja pilke silmäkulmassa.


Muruja täynnä oleva punainen Marimekon pöytäliina.

Possuja, pupuja, tähdenlentoja. Nöf, röh ja ruotsiksi nöff.


Mandariinit mariskoolissa.

Piparkakkutalo kirkasvalolampun loisteessa.

Mielikuvissa lapsuudenystävän iso halaus ennen joulurauhan julistusta.

Rapisevat joululahjapaperit ja pojan hymy.


Tytön aito välittäminen.

Kirkon penkillä käsivarret kiinni toisissaan.

Rutistus ja hyvän joulun toivotus.

Haluan Sinulle Hyvää.





sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Elämää otusten kanssa

Lapsenlapsen ahmaspistiäiskokoelmasta

Otus munii toisen otuksen sisälle tai ulkopinnalle, ja kuoriuduttuaan toukka syö isäntänsä elävältä. Reijo Jussila pyydysti ensimmäisen otuksensa kotipihaltaan Korsholmanpuistikko 16:sta Vaasasta 21.8.1955. Ensimmäisen tieteelle uuden lajin hän kuvasi vuoden 1965 väitöskirjassaan. Ahmaspistiäiset - tuttavallisemmin otukset - Kevolta Peruun ja Singaporesta Grönlantiin ovat olleet tutkijan mikroskoopin alla jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Tieteellisiä julkaisuja on kertynyt yli 140, ja vuosien saatossa Jussilalle on syntynyt upea oma ahmaspistiäiskokoelma.

Loispistiäiset tuovat tasapainoa maailmaan

Isäntänsä elävältä syövät otukset eivät kuulosta kovin mukavilta, mutta loispistiäiset kantavat oman kortensa kekoon maailman järjestyksen ylläpitäjinä. Tuholaiset lisääntyisivät aivan hirveästi ilman niitä. Joitain loispistiäisiä käytetään myös luonnonmukaisina tuholaistorjujina kasvihuoneissa, valaisee Jussila.

Ahmaspistiäisten heimo on runsaslukuinen ja monipuolinen loispistiäisten heimo. Suomessa lajeja tunnetaan noin 2700. Pistiäisten lahkoon kuuluvan Ichneumonidae (engl. Darwin wasps) - loispistiäisheimon suomenkielinen nimi ahmaspistiäiset on Jussilan keksimä, ja se on ollut virallisesti käytössä vuodesta 2009 lähtien. Ovatko pistiäiset sitten ahman näköisiä, vai mistä moinen nimi? Ei nyt sentään, vaikka ahma oli Jussilankin mieleen tullut saaliin kimppuun hyökkäävänä petona. Ehkä lähemmäksi nimen alkuperää pääsee Ahmasvesi, joka on entinen merenlahti ja nykyinen järvi Uudessakaupungissa, kertoo Jussila.   

Vanessa iosta kaikki sai alkunsa

Mistä innostus hyönteisiin sai alun perin alkunsa? ”Siitä, kun Vaasan kihlakunnantuomari Birger Lingonblad pyysi minua katsomaan hänen perhoskokoelmaansa. Olin silloin viisitoista.”, kertoo Jussila. Birger Lingonblad oli jutellut Vaasan Valio-Autossa työskennelleen Jussilan isän kanssa. Autokauppoja ei syntynyt, mutta isä oli kertonut luonnosta kiinnostuneesta teinipojastaan. ”Siitähän Lingonblad innostui, ja pääsin kylään Hjördis ja Birger Lingonbladien hienoon kotiin lähellä Vaasan kirkkoa”, muistelee Jussila. Nuoreen poikaan teki vaikutuksen upean kokoelman lisäksi hänen saama ruhtinaallinen kohtelu kahveineen ja kakkuineen. ”Sain lähtiessä lahjaksi Vanessa ion eli silloin harvinaisen neitoperhosen. Siitä kaikki alkoi. Seuraavana kesänä rupesin keräämään näitä isoja päiväperhosia”, kertoo Jussila. Birger ja Hjördis Lingonbladin noin 900 yksilön perhoskokoelma kuuluu nykyään Pohjanmaan museon luonnontieteellisiin kokoelmiin. Suurin osa siitä on tällä hetkellä luonnontieteellisen keskusmuseon hallussa Helsingissä. (Jokela, T., 2022)

”Gradututkielmani tein perhosista, mutta sen jälkeen halusin tutkia jotain erikoista – jotain, mitä niin moni muu ei tee. Mietin, että loispistiäisiä on vaikka kuinka paljon, ja ne olivat kauniita, joten niistä voisi saada myös hienoa kokoelmaa”, kertoo Jussila. Jussila pyysi ja sai käsiinsä ruotsalaisen Ichneumonidae -tutkija A. Romanin väitöskirjan vuodelta 1909, ja siitä tuli ponnahduslauta omaan lisensiaattityöhön ja edelleen väitöskirjaan. Kuten gradun, niin lisensiaattityön ja väitöskirjan materiaali on kerätty Lapin Kevon alueelta. ”Siihen aikaan Kevon tutkimuslaitos oli rinkka mun selässä”, naurahtaa Jussila.

Tärkeä esikuva nuorelle Jussilalle oli myös pistiäistutkija Wolter Hellén, jota hän kävi usein tapaamassa Helsingin Käpylässä. ”Wolterin ansiosta pääsin lopullisesti kärryille ahmasista”, sanoo Jussila. 

Haavit heiluen maailmalla

Ahmaspistiäisten heimo on suuri, ja niitä löytyy Euroopan lisäksi kaikkialta maailmasta Intiasta Etelä-Amerikkaan ja Singaporesta Afrikan mantereelle. Antarktiksella lajeja ei ole tiettävästi tavattu, mutta Jussila kertoo kuvanneensa paljon muun muassa grönlantilaisia lajeja. Kysyttäessä hienoimmista pyydystämistään pistiäisistä, Jussila mainitsee vuoden 1965 väitöskirjassaan kuvaamansa kauniin Ophion kevoensiksen ja Singaporesta vuonna 1994 myös tieteelle uutena lajina kuvaamansa jännän Singalissaspis tricolorin.

Yhden ikimuistoisimmista tutkimusretkistään Jussila teki Peruun vuonna 1998 yhdessä Ilari Sääksjärven kanssa. Haavit heiluivat niin Amazonian alueella kuin Andeilla. Jussila sai aikoinaan entisen Kastun lukion oppilaansa innostumaan ahmasista niin, että linnut saivat jäädä. Lieneekö ylioppilaslahjaksi annetulla hienolla ahmaspistiäislaatikollisella ollut osuutta asiaan. Nykyään professori Ilari E. Sääksjärvi on Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön johtaja.

Paapan hyönteiskokoelma

Kotona Turun Paattisilla Jussilalla on nyt oma upea hyönteiskokoelma, jollaisesta hän nuorempana vasta haaveili. Työ pistiäisten parissa jatkuu edelleen, ja kirjallisuutta riittää hyllyissä metrikaupalla. Haastattelupäivänä Jussila kertoo juuri printanneensa 143. julkaisunsa.

Iltaisin Jussila laittaa valitsemansa otukset hiekalla täytettyyn astiaan pehmenemään. Seuraavana päivänä kosteus on saanut aikaan sen, että siivet, koivet ja tuntosarvet saa helposti muokattua nätimmän näköisiksi ja helpommin preparoitaviksi. Tammikuussa yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä Jussila preparoi myös pikkiriikkiset, jopa kolmen millin otukset.

Millainen luonteenpiirre on sitten hyväksi loispistiäistutkijalle? ”Jämpti pitää olla ja vähän omituinen”, vastaa Jussila. ”Normaalit ihmiset tutkivat kasveja tai lintuja, mutta me loispistiäistutkijat ollaan sellaisia erikoisuuksia, ei ollenkaan tavallisia.”, nauraa Jussila. 

Yhdeksi syyksi hyväkuntoisuudellensa Jussila mainitsee geenit, toiseksi tutkimukset ja tekemiset. Paula -vaimon, eli Fammun tärkeys käy myös ilmiselväksi. Jussila, läheisille tuttavallisemmin Paappa, on myös ikionnellinen kaikista lapsenlapsistaan. Paapalla on suuri sydän, jonne mahtuvat kaikki sukulaiset ja ystävät.

***

Reijo ”Paappa” Jussila

·         Syntynyt perjantaina 13.1.1933

·         FK + FM Turun yliopisto, 20.5.1953, FL 29.10.1964

·         FT Turun yliopisto, 21.10.1965 (promovoitu 1966)

·         Dosentuuri Turun yliopisto, 1970 (jatkuu edelleen)

·         Turun klassillisen lyseon luonnonhistorian ja maantieteen ylimääräinen lehtori 1.9.1960 – 31.8.1970

·         Helsingin normaalilyseon vt luonnonhistorian ja maantieteen yliopettaja 1.9.1967 – 31.8.1968

·         Raunistulan yhteislyseon luonnonhistorian ja maantieteen vanhempi lehtori 1.9.1970 – 31.7.1976

·         Kastun lukion ja peruskoulun yhteinen valtion biologian ja maantiedon lehtorin virka 1.8.1976 – 31.7.1996 (toiminut samalla Turun ja Porin lääninkouluttajana ja -ohjaajana)

·         Kastun lukion vararehtori 1.9.1986 – 31.12. 1993

·         Kastun lukion apulaisrehtori 1.1.1994 – 31.7.1996

·         Kolme lasta ja kuusi lastenlasta

·         Asuu Turun Paattisilla lammen rannalla puolisonsa Paula ”Fammu” Lammes-Jussilan kanssa.

·         Täyttää 90 vuotta perjantaina 13. tammikuuta 2023.

* Lingonbladien perhoskokoelma käsittää noin 900 yksilöä, ja on kerätty noin 1920-40 -luvuilla. 

Lähteet: 

Reijo Jussilan haastattelu

Tuomas Jokela, Amanuenssi, Luonnontieteelliset kokoelmat, Vaasan kaupungin museot

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Ebban tarina III

Pläts! Ebba sai inisevän hyttysen litistettyä poskeaan vasten. Kammarissa oli vielä hämärää, mutta pari auringonsädettä välkehti välillä sisään. Ihana aamu - kaikki on vielä edessä, mietti Ebba mielessään. 

Muut vielä tuhisivat pedeissään, joten Ebba koitti siirtää vaivihkaa jalkansa sängyn reunojen ulkopuolelle, ja hivutti jalat yksi kerrallaan viileälle puulattialle. Se narahti joka askeleella. Ebba pidätteli hengitystään, mutta pääsi ulko-ovelle muiden heräämättä. Isä käänsi kylkeään, mutta puhina ja kuorsaus jatkuivat hetken päästä. Ebba sujautti nahkasaappaansa jalkaan, ja avasi varovasti tuvan oven, ja sujahti ulos. Verannalla Ebba hengitti syvään sisään raikasta kevätilmaa pään noustessa samalla ainakin pari senttiä. 

Maa oli vielä kostea, ja puiden lehdillä oli kastetta. Ebba hyppeli polkua pitkin kohti rantaa.Valkovuokkojen kukat olivat vielä kohmeisia ja nupuillaan. Muutaman tunnin päästä ne olisivat syli auki kohti aurinkoa. 

Ebba istahti mukanaan ottamansa filtin päälle rantakivetykselle. Meri oli ihan tyyni. Jos kukat vielä verryttelivät, niin linnut olivat jo täydessä vauhdissa. Haahkapari lensi aivan veden pintaa myöden Ebban silmien edestä. Telkkäkoiras oli jo löytänyt mielitiettynsä, ja pöyhisteli rintaansa naaraalle. Naarastelkkä ei vaikuttanut kiinnittävänsä mitään huomiota viereiseen performanssiin.

Tänään on isän syntymäpäivä. Ebba ponnahti ylös, otti filtin kainaloonsa, ja päätti mennä laittamaan tulen keittiöön valmiiksi aamiaista varten. Äiti oli leiponut kotona tiikerikakkua juhlan kunniaksi. Isä vielä teeskenteli nukkuvansa, kun muut herättivät hänet laulullansa: 

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea isä, paljon onnea vaan!











lauantai 22. lokakuuta 2022

Ebban tarina II

 

Vedessä kelluu jäähileitä. Jäähilemurska on valkoista, osin läpinäkyvää ja reunoilta röpelöistä. Kun sitä sohaisee kepillä, kuuluu hauska ritinä ja ratina. Aallon haukatessa jäähileet suuhunsa valkoisuus muuttuu läpinäkyväksi. Aallon karatessa takaisin ulapalle valkoiset pilkut pompsahtavat pikkuhiljaa sieltä täältä takaisin pintaan. Niillä tuntuu olevan hauskaa keskenään. Kiusoittelevatko ne kanssani, kun ne pujahtavat takaisin veden alle juuri kun saan katseeni kohdistettua pilkkuihin?

Isä herättää minut ajatuksistani: ”Lähdetäänpäs Ebba veneretkelle!” Ei aikaakaan, kun olemme koko perhe veneessä. Minä soudan useimmiten, ja kovalla tuulella isä pitää perää melalla, jotta vene kulkee oikeaan suuntaan. Nyt on toukokuu, ja meri on vielä kylmä, joten minulla on kelsiturkki päällä. Hameen alla on äidin kutomat villahousut. Jalassa minulla on nahkaiset saappaat. Måns potkii minua välillä selkään veneen kokasta, kun koitan soutaa oikein pitkin vedoin. Arthur istuu äitini kanssa tuhdolla. Oikeanpuoleinen hankain hieman narisee soutaessa, mutta äiti lorauttaa vähän jääkylmää vettä siihen, niin nitinä hieman laimenee. Ollaan menossa tervehtimään Rönnholmeja naapurisaareen. Soutumatka on lyhyt, mutta matkalla on iso selkä, jossa aallot pääsevät nousemaan vaahtopäiksi. Aina kun vene iskeytyy aallon harjalta takaisin veden pintaan, Måns kiljahtaa riemusta. Kun pääsemme tuulelta suojaan, tuntuu, ettei minun tarvitse kuin lipaista vettä airoilla, ja vene liukuu liplattaen eteenpäin. 

Rantautumispaikka on kohti etelää, joten jäähileistä ei ole enää tietoakaan. On aina jännittävää, saako veneen keulan osumaan keskelle rantatörmällä makaavaa puista lavettia. Onnistui! Hyppään rantaan, ja vedän veneen maihin niin, että muut pääsevät helposti nousemaan veneestä pois. Vanhimpana lapsena joudun aina huolehtimaan pikkuveljistäni, ja se on välillä aika rasittavaa, vaikka heistä tykkäänkin. Måns roikkuu minussa kuin takiainen takissa konsanaan. 

Rönnholmin isäntä Peter tervehtii meitä iloisesti mökkinsä verannalta. Peterin poika Alvar tykkää kalastaa, ja on tosi taitava kitaran soittaja. Olisin toivonut, että Alvar olisi ollut myös saaressa, mutta hän on käymässä Porvoossa äitinsä kanssa. Olen vähän ihastunut Alvariin, mutta minusta tuntuu, että Alvar mielii Elinin perään. Elinillä on lumoavan kauniit suuret silmät ja tummat silmäripset ja paksu pitkä tumma tukka. Minä taasen olen muodoltani poikamainen, hampaat ovat kuin oravalla ja silmät vinkeät vähän niin kuin possuilla. Äiti kehottaa minua laittamaan joskus rusetin päähän, mutta minä tunnen kuitenkin olevani vapaa, kun hiukset asettuvat itsekseen, ja ovat hieman sotkussa. Tuntuu hauskalta, kun tuuli tarttuu hiuksiin, ja nostaa ne kohti taivasta.

Tykkään tehdä tutkimusretkiä ympäriinsä, ja isä on opettanut minulle puiden halkomista, tulen tekoa ja osaan minä käyttää työkalujakin. Se ei tunnu tekevän nuoriin miehiin vaikutusta. Minusta tuntuu, että tytöt rupeavat kikattamaan ja kihertämään poikia nähdessään, ja mitä hölmömmäksi tytöt tekeytyvät, sen suuremman vaikutuksen he poikiin tekevät. Joskus tuntuu, että pojat menevät ihan sekaisin viettelevistä tytöistä. Silloin poikiin ei saa enää mitään kontaktia, ja heillä menee jotenkin silmätkin ihan sikkuralle. Välillä ihmettelen sitäkin, että miksi äiti mielistelee isää, ja varmistelee koko ajan, että hänellä on kaikki hyvin.  

”Ebbaaaaa, tuu heittämään leipiä mun kanssa”, keskeytti Arthur ajatukseni. ”Tullaan tullaan”, vastasin. Arthur heitti ensin, ja hän sai kaksi leipää. Löysin maasta hyvin litteän kiven, ja taivutin ranteeni taakse, ja niin lähti kivi lentoon melkein meren pintaa pitkin. Plop, plop, plop, plop, neljä leipää! ”Minäkin haluan”, huusi Måns verannalta. ”Tulen hakemaan sinut”, odota ihan pieni hetki vielä, vastasin. Hetken päästä heitettiin yhteisvoimin Månsin kanssa uusi tämänvuotinen ennätys, eli huimat viisi leipää. 

Äiti, isä ja Peter jäivät juttelemaan verannalle, mutta minä ja pojat lähdetiin retkelle. Otin Månsin reppuselkään, ja lähdettiin matkaan. Matkalla meitä vastaan tuli hyönteistutkija. Hän huitoi vauhdikkaasti haavia puolelta toiselle heinikkoa kahistellen. Perhoset jo vetreyttivät siipiään yllämme, mutta tämä hyönteistutkija oli kiinnostunut loispistiäisistä, jotka lymyilivät heinikon suojassa. Toivotimme hänelle hyvää päivän jatkoa, ja jatkoimme matkaamme kohti saaren länsirannan sileitä kallioita. Istuimme hetkeksi kalliolle – hyvin pieneksi hetkeksi kuitenkin, koska pohjoistuuli sai meidän kaikkien hampaat kalisemaan ja silmät vuotamaan. Söderskärin majakka siintyi kaukana lännessä horisontissa. Mietin, millaista olisi asua majakkasaarella. Se voisi olla aika hurjaa syysmyrskyssä, mutta jollain lailla ajatus kutkutti mieltä kivasti. 

Samassa hetkessä Måns kutitti minua kainalosta, ja hetken päästä päästi ison paukun. Ratkesimme kaikki nauramaan. Keskipäivän hernekeitto taisi tehdä tehtävänsä. Isosiskon vastuu kolkutti takaraivossani, joten päätin pian, että lähdetään takaisin Peterin huvilalle. Äiti olikin jo ollut vähän huolissaan, minne olimme menneet. Äidin ollessa sivummalla isä röyhisti rintaansa, ja kehui minua Peterille rohkeaksi nuoreksi naiseksi. Suupieliini levisi leveä hymy.

Tuuli yltyi yltymistään, joten isä souti meidät takaisin kotisaarellemme. Palattuamme omalle mökille nälkä jo kurni, ja äiti valmisti meille hetimmiten päivällisen. Söimme kuoriperunoita ja paistettua haukea kananmunakastikkeen kera. Peter oli antanut meille päivällä virvelöimänsä hauet matkaan. Itse en pitänyt kalastamisesta, mutta Måns ja Arthur olivat innokkaita kalan narraajia. Jälkiruoaksi äiti paistoi piimästä tehtyjä ohukaisia. Isä pilkkoi sokerisaksilla sokeritopasta palasia kahviin, jota he äidin kanssa nauttivat ohukaisten kanssa. Me lapset saatiin aina iloksemme myös muutama sokerinpalanen imeskeltäväksi ohukaisten kanssa.

Kun vatsat olivat täynnä, kerättiin astiat, pestiin ja kuivattiin ne, ja vasta sitten pääsin uppoutumaan hetkeksi Ellen Mattsonin Vinterträdet -kirjaan, jotka olin sujauttanut laukkuuni mukaan. Joskus lukemani tarinat jatkavat elämää unissani, ja säpsähdän keskellä yötä ja mietin, onkohan sängyn alla jotain. Toisinaan olen kurkannut vaivihkaa sängyn alle tarkistaakseni asian. Toistaiseksi en ole nähnyt siellä kuin pienen hiiren, joka jähmettyi niille sijoilleen, kun näki minun ylösalaisin olevan pääni ja lattiaa nuolevat hiukseni. 

Mökin lattia on isoista lautalankuista tehty, ja se nitisee hauskasti sen päällä kävellessä. Minä ja Arthur nukutaan tuvassa, mutta Måns nukkuu äidin ja isän välissä toisessa huoneessa. Måns välillä uhmaa, että hän kyllä uskaltaa nukkua yksin, mutta aika usein hän hiipii yöllä takaisin äidin ja isän vällyjen väliin. 

Tänään on lauantai, joten lämmitetään rantasauna vielä illalla. Olin aiemmin tehnyt kiehisiä ison kasan, joten saunan kiukaan sytytys onnistui ensimmäisellä yrittämällä. Syttyvän tulen ritinää ja ratinaa on kiva kuunnella saunassa. Yhtäkkiä humahtaa, ja tuli leviää yltympäri kiukaan sisällä.  Sillä aikaa, kun sauna kiuas lämpeni, kannoin sadevettä sadevesisäiliöistä muuripataan.

Ensin saunoo aina talon naisväki, ja lopuksi miesväki. Saunarannassa on kapea laituri, josta pääsee uimaan mereen. Vesi oli vielä jääkylmää, joten en kuitenkaan uskaltautunut vielä pulahtamaan. 

Pujahdin flanelliseen yöpukuuni saunakammarissa, ja pyysin äitiäni solmimaan nauhat niskan takaa kiinni. Päämökille oli sen verran lyhyt matka, että viipotin pelkässä yöpuvussa ja nahkaisissa saappaissani polkua pitkin kohti metsän reunalla olevaa päämökkiä. Öljylampun valo kajasti ikkunoista houkuttelevasti. 

Isä ja pojat olivat jo pukeissaan valmiina saunomaan, ja he lähtivät samalla oven avauksella kohti rantaa. Minä jäin hetkeksi yksin mökkiin, ja katselin öljylampun valosta syntyviä valon ja varjon leikkejä hirsiseinällä. Kömmin pian sänkyyni filtin alle ja uppouduin kirjaani. Tunsin, että olin kasvamassa aikuiseksi, mutta olo oli oudon ristiriitainen ja hieman pelokaskin. Täällä mökillä saaressa perheen kanssa olo on turvallinen. 

Söderskärin majakka


sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Fiskarsinmäki


Lehmukset varjostavat mukavasti ruohikossa loikoilevia lehmiä. Välillä ne huiskauttavat häntiänsä, ja antavat selällä kutitteleville kärpäsille vauhtia. Maiskuti, maiskuti - heinä sulaa pikkuhiljaa suussa. 

Mööööööö! - huutaa Simo -sonni puun takaa. "Joku on jättänyt aitauksen portin sepposen selälleen." Jaksatteko nostaa ahterinne ylös, niin lähdetään kiertämään Fiskarsinmäen luontopolku? "Polku on lehmällekin leveä, ja iso lehtometsä antaa auringon paahteelta suojaa." 

"No toden totta me jaksetaan", huikkaavat Vilma ja Apila -lehmät hieman närkästyneinä. Vapauden kunniaksi Vilma ja Apila pyöräyttävät takajaloilla pari piruettia, ja käyskentelevät portista ulos utareet puolelta toiselle keikkuen. 

"Osaatsä Simppa kävellä kahdella jalalla?" "En osaa, mutta osaan juosta niin kovaa, että maa pöllyää!". Samassa Vilman ja Apilan silmät täyttyvät hiekkapölystä, ja hännänpäät heilahtavat ilmavirtauksessa. Kun he saavat silmänsä taas auki, niin Simo -sonni on jo lehtometsän reunalla matkalla kohti Espoonlahden luonnonsuojelualueen lintutornia. Sieltä avautuu hieno maisema Kallviksundetille. 


Routa lehmän kotiin ajaa, joten Simo, Vilma ja Apila kulkevat puolijuoksua Mankinjoen reunaa pitkin kohti kotiaitausta.

Matkalla he ihmettelevät eriskummallisia puita, ja sammaleen nuolemia oksia. 




lauantai 1. lokakuuta 2022

Kehä I - faktan ja fiktion vuoropuhelua


Auton kello näyttää 7.35. Hän ajaa ehkä kymmenettä tuhannetta kertaa Kehä ykköstä itään. Etätyöt ovat vaihtuneet läsnätöiksi, ja taas huristellaan keltaisella Mazdalla. Bensamittari vilkkuu, mutta huonosti nukutun yön jälkeen häntä ei huvita pysähtyä kodin viereisellä ABC asemalla tankkaamassa. Joskus hän on testannut, että nollaa näyttävällä mittarilla voi ajaa vielä töihin ja takaisin eli noin 50 kilometriä.

*

Tänä vuonna Minnalle tulee 22 vuotta täyteen nykyisessä työpaikassa. Hän on käynyt läpi kaikki työpaikan kerrokset kuutos- ja ykköskerrosta lukuun ottamatta. Kuudennessa kerroksessa istuu ylin johto, ja ykköskerroksessa on tavaroiden lähettämö kuljettajineen. Ura alkoi Vientiosastolla neljännessä kerroksessa, minkä jälkeen hän siirtyi kolmoskerrokseen hammashoitokoneiden tuotepäälliköksi. Osaston laajennuttua tehtiin muutto kakkoseen. Nykyään Minna on yrityksen paikallistoimistojen, jakelijoiden,  ja loppukäyttäjien pääyhteyshenkilö. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Vitoskerros on siinä mielessä hyvä, että Minna rakastaa liikuntaa. Päivän aikana tulee käveltyä portaita aika monta kertaa edestakaisin. Hän oli parikymppisenä Suomen mestari kahdeksallasadalla metrillä. Kilpaurheilu jäi, mutta liikunta jäi rakkaaksi harrastukseksi. Joskus työmatkat taittuvat auton sijasta pyörällä. Pyöräillessä näkee koko elämän ja luonnon kirjon Haukilahdesta Hakaniemen kautta Herttoniemeen.

Minna Matilda Karhumäki. Hän valmistui vuonna 1996 Helsingin kauppakorkeakoulusta pääaineenaan kansainvälinen markkinointi. Kielet ovat olleet aina lähellä hänen sydäntään. Kielten opettajaksi hän ei ikinä halunnut, koska luokan edessä keskipisteenä oleminen tuntui painajaismaiselta ajatukselta. Kauppakorkeakoulu kuulosti hyvältä perustutkinnolta, joka ei sitonut suuntaan tai toiseen.

Valmistuttuaan työura on mennyt Minnalla suunnitelmien mukaan. Aina kun olo on ollut leipääntynyt, hän on vaihtanut työpaikalla maisemaa. Hän ei ole oikeastaan ikinä ymmärtänyt, miksi ihmiset aina valittavat, ettei uralla pääse liikkumaan. Hänen kohdallaan ovet ovat avautuneet, jos vain on ilmaissut ääneen, mitä haluaa. Äitinsä on antanut esimerkin, että pitää pitää puoliansa ja olla itsenäinen. Isänsä taas on rauhallisuuden perikuva, joka näkee ihmisissä heidän potentiaalinsa. Äiti kommunikoi parhaiten puhumalla, isä taasen kirjoittamalla. Isänsä on joskus sanonut, että elämää ei kannata rakentaa yhden kortin varaan. Itseään ei esimerkiksi kannata uhrata kokonaan työlle, vaan yksityiselämälle kuuluu vähintään 50% päivästä. Tämä on ollut aika iso punainen lanka Minnan elämässä.

Iso osa yksityiselämästä vuodesta 2003 on kulunut mahdottoman ihanan tyttären Ellin yksinhuoltajana. Tytär kirjoitti keväällä 2022 ylioppilaaksi Otaniemen lukiosta, ja hän pääsi papereilla suoraan Turun kauppakorkeakouluun. Hän halusi nimenomaan päästä opiskelemaan pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Elli on sosiaalinen luonne, ja haluaa tutustua uusiin ihmisiin ja vaihtaa välillä maisemaa asuttuaan aina Espoossa. Minna on niin onnellinen ja ylpeä tyttärensä puolesta. Nykypäivänä ei ole itsestään selvää, että saa heti kirjoitusten jälkeen opiskelupaikan. Moni taktikoi muun muassa niin, että jättää matematiikan kirjoitukset syksyyn, vaikka on saanut jo valkolakin edellisenä keväänä päähänsä. Matematiikasta saa paljon pisteitä yhteisvalinnassa, joten valkolakin saatuaan voi rauhassa keskittyä numeroihin.

Elli onnistui saamaan vuokra-asunnon Kaivokadulta Kupittaalta. Lähes 30 neliön yksiö vaaleanpunaisessa 1930 rakennetussa kivitalossa oli nappilöytö. Yksiön vaalea puulattia hieman narisee sen päällä astellessa. Isosta ikkunasta siintää näkymä Itäiselle Pitkäkadulle. Ainoa miinus asunnossa on öiseen aikaan vipeltävät sokeritoukat.  

Päästyään Ellin muuttomatkalta takaisin kotiin Espoon Haukilahteen Minna pisti soimaan Spotifystä vuoden 2021 suosikkibiisinsä. Ensimmäisenä soi Chisun tulkinta Mestaripiirros -laulusta. Minna rojahti sohvalle ja purskahti itkuun. Kyyneleet valuivat solkenaan pitkin poskia leukapieliin saakka. Samalla kun olo oli helpottunut muutosta, niin Minna tunsi itseänsä merkityksettömäksi. 50% elämästä muutti juuri Turkuun. Tai siltä se tuona muuttopäivän iltana tuntui.

Minna purki tuntojaan whatsapilla Miljalle. Miljasta oli tullut läheinen kävelykaveri erityisesti koronapandemian aikana. Haukilahden rannat oli koluttu juurta jaksain. Milja lohdutti, että Minna on edelleen tärkeä ja merkityksellinen ihminen muun muassa hänelle, miesystävä Callelle sekä kotoa pois lentäneelle tyttärelleen - ennen kaikkea kuitenkaan unohtamatta sitä tärkeintä eli itseään. Lohdutuksen sanat lensivät vielä tuolloin taivaan tuuliin. Sinä iltana vain suklaa antoi hieman lohtua. Onneksi kaapista löytyi yksi levy Brunbergin laktoositonta suklaata. Fazerin taloussuklaasta ei ole lohduttajaksi.

Aiemmin keväällä Minna kävi Ekonomiliiton Uravalmennuskurssin. Eräs entinen kollega oli suositellut kyseistä valmennusta kerran työpaikkaruokalan ruokajonossa. Minna epäili, ettei viiskymppisiä kukaan enää palkkaa, mutta Lise kertoi olevansa 55, ja hänet oli kuulemma ihan headhuntattu uuteen työhönsä. Ruokalinjaston päässä Lise vielä huikkasi, että kannattaa laittaa hashtagit kuntoon Linkedinissä.

*

Konala, Tuusula Malmi. Kyltit vilahtavat auton ikkunoista. Viereisellä kaistalla joku ajaa monta sataa metriä aivan keltaisen Mazdan vieressä. Minnalla on tapana uppoutua ajatuksiinsa, eikä hän huomaa muiden vilkutuksia keltaisen Mazdan suuntaan. Tänään jostain syystä tuli pieni ajatuskatko, joten Minna käänsi katseensa sivulle, ja siinähän huiskutti Ville vientipäällikkö sinisestä Audistaan. 

*

Minna piristyy ja selkänsä suoristuu usein suomenruotsalaisten seurassa. He tuntuvat kantavan itseään pää pystyssä. Minna on usein pohdiskellut tätä asiaa. Efter Nio oli ollut jo monta vuotta Minnan lempiohjelma ennen Callen tapaamista. Positiivinen vire on Minnan juttu.   

Ekonomiliiton uravalmentaja oli hänkin suomenruotsalainen – Amy nimeltään. Minnalla oli keväällä 2022 hänen kanssaan 5 eri Zoom -tapaamista, ja niissä käytiin läpi Minnan 22 vuotta sitten tekemää CV:tä. Sitä piti päivittää urakalla. Kesätyöt mansikkamaalla eivät ole oleellisia enää tässä vaiheessa. Amy kannusti ja kehotti brändäämään itseään. Ei riitä, että Linkedinissä on pelkkä titteli ja kuva, vaan sinne pitäisi laittaa näitä Lisenkin mainitsemia hashtagejä. Minna vierasti sanaa hashtag tai brändäys. Miksei niille voi olla suomenkielisiä nimiä? Minnalle oman itsensä kehuminen ei ole myöskään kovin luontevaa. Minna näkee mieluummin muissa ne hyvät puolet. 

Amy sai Minnan kuitenkin vakuuttumaan, että itsensä brändäys kannattaa, koska sen avulla oppii tunnistamaan omat osaamisalueet ja omat vahvuudet. Tällöin pystyy taas helpommin hahmottamaan, mitä yleensä haluaa itse tehdä, ja mikä tärkeintä - millainen on oma arvomaailma.

Haluaako Minna oikeasti vaihtaa työpaikkaa, vai oliko elämänmuutos yksityiselämässä vain niin suuri myllerrys, että se vain sai tuon toisen 50% elämänpuoliskon horjumaan. Aika näyttää. Ainakin oma brändäys on nyt tehty, arvomaailma kirkastunut ja mieli on kepeämpi ja valveutuneempi. 

 *

Keltainen Mazda kaartuu Kehä I:n toisessa päässä työpaikan pihalle. Sisään kling!  Leimaus hyväksytty. Leimauslaitteen kello on 8.15. 



perjantai 22. heinäkuuta 2022

Kuikkien catwalk




 ”Kuiik, kuiiik, kuiiik” - Hyvää huomenta Närsaaresta. Viipurilaisen leipomon siemenruisleipää ja italialaista kahvia Päijänteen veteen keitettynä aamiaiseksi. ”Televisioruutu” on salmelle päin. Tuulee etelästä, joten vesi virtaa tänään vasemmalta oikealle.

Hetkinen…onko nuo kuikkia? Ei ne taida olla. Ne on niitä ruskeapäisiä, joita täällä uiskentelee ja pläsähtelee veteen joka päivä. Ei, kyllä toi on kuikka! Yksi, kaksi, kolme…minne ne nyt menivät? Viisi on sukelluksissa, ja niiden päät pompsahtelevat pintaan saaren lettukallion kohdalla. Yksitoista kaiken kaikkiaan lasketaan kiikarien avulla.

Linnut ovat sulavalinjaisia ja ylväitä - näyttää siltä, että ovat selkä suorassa ja rintakehä pystyssä - eivät ole turhaan mitään maan matosia. Vaatetus on design -mallistoa. Valkoinen paidan etumus heijastuu välkehtivän veden pintaan. Sininen rusetti kaulassa ja epäsymmetrisin raidoin koristeltu frakki niillä on päällään. 

Odottelemme kuikkien paluuta catwalkille Närsaaren salmeen. Ehkä ne kiertävät saaren, ja tulevat kohta samasta suunnasta uudestaan. Myötäisellä voi surffata laineilla.



torstai 26. toukokuuta 2022

Tyrnimarjat

 


Kello on 6.45. Istun keittiön pöydän ääressä. Tuli sitä nyt vähän nukuttua, mutta olen pirteämpikin joskus ollut. Ulkona asfaltin pinta on märkää. Silmät jäävät helposti vain tuijottamaan eteenpäin, koska olen niin väsynyt. Silmäpussit alkavat tuntua. Yleensä silmän aluset ovat vain mustat, mutta nyt ne ovat turvonneet. Gel Anti Puffines auttaa. 

Pojan lautasella on neljä tyrnimarjaa. Ylioppilaskirjoitukset, pyrkiminen jatko-opintoihin ja armeijan alku ovat kaikki ihan hirveän suuria asioita. Jos niitä ajattelisi noina tyrnin marjoina, niin ne tuntuvat vähän pienemmiltä. Minunhan ei tarvitse tehdä niille mitään. Ne vain tuntuvat minunkin asioiltani. Kolmen marjan lisäksi neljäs marja on se, että poika on ollut oikeastaan kirjoitusten jälkeen koko kevään milloin missäkin flunssassa. Nyt se alkaa onneksi helpottaa. 

Omalla lautasella on vain leivän muruja. Unohdinpa lisätä jugurttiin noita eilen Mammalta ja Vaarilta saatuja mustikoita. Muistin sentään Hirvelän uunitalkkunat. 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Metso



 Halusin metsään.

Nuuksionpään parkkipaikan viereinen joki tulvi niin, että piti kiertää hieman päästäkseen kävelytielle. 

Mustalammen keittokatoksella paloi jo tuli. Makkaran tuoksu leijaili nenään. 

Kello oli 10. 

Joku nukkui riippumatossa ison kiven takana. Suojana oli varmuuden vuoksi pressu, vaikka edeltävänä yönä taisi olla kirkas tähtitaivas. Jos olisi katsellut eilen taivaalle, olisi voinut nähdä kerran tuhannessa vuodessa kohdalle osuvan planeettarivistön. Saturnus, Mars, Venus ja Jupiter olisivat olleet täydellisessä linjassa toisiinsa nähden (sciencealert.com).

Metsän polut olivat vielä jään peitossa. Edellisen Haukankierrokseni jälkeen oli kaatunut aika paljon puita. Rupesin miettimään, milloin oli viimeksi myrsky. En muistanut. Jatkoin tallustelua. 

Haukkalammen kohdalla ihailin hetken jylhiä maisemia. Meinasin istahtaa kalliolle syömään eväitä, mutta olisin kaivannut evässeuraa, joten laskeuduin polkua varovasti eteenpäin. 

Korpinkierroksen ja Haukankierroksen  polkujen risteyksessä mäntyjen latvoista kuului matalaa kraakuntaa. Tiirailin ylös, mutta otus lopetti samantien. Ehkä korppi tervehti vastaantulijaa. 

Purot solisivat iloisesti, ja kevät teki tuloaan. Tarkoituksenani oli olla rauhassa metsässä ilman jatkuvaa uutisvirran pläräämistä. Tunnelma oli kuitenkin sen verran maaginen, että napsin pari kuvaa puhelimella. Syke oli alhainen ja stressihormonit tipo tiessään. Oli vain metsä ja minä. 


Kipusin reippaasti vasemmalle kaartuvalle mäen nyppylälle. Mielessä kävi, että ovatkohan karhut jo heränneet talviunilta. Eivätkö ne Korkeasaaressa jo heränneet? Päättelin, että nallet pysyttelevät kaukana Haukankierrokselta - on se sen verran suosittu patikointireitti. Jatkoin hymyssä suin matkaani. 

Räts. Siiven iskuja. Musta iso pallo lehahtaa mäen takaa. Tungen käden takin taskuun, ja painan suosikkilistalta miesystävän nimeä. Kerkiän sanoa pari sanaa, kunnes ääneni muuttuu paniikinomaiseksi kirkumiseksi. Pelko valtaa mielen ja kehon, kun kalkkunan kokoinen ukkometso pläjähtää eteeni. Karjun ja juoksen hormoonihöyryistä „metsänpetoa“ pakoon. Koitan pyöriä puun takana niin, ettei otus osu minuun. 

Ukkometso uhittelee ja röyhentelee pyrstö pystyssä ja siivet levällään. Linnun pää on karmivan näköinen. Terävä nokka on kohta silmässäni, huomaan ajattelevani. 

Rymistän seuraavan puun taakse, ja toivon, että kädessäni olisi keppi eikä punainen puhelin. Koitan hätistellä ilmapotkuilla ukkoa kauemmaksi. Se väistelee taitavasti.

Miesystäväni on uskollisesti kuunnellut kirkumistani jo monta minuuttia. Hetken älyn väläyksestä laitan kaiuttimen päälle - minä en ole nimittäin kuullut mitään. Sieltä kuuluu rauhallinen ääni: Juokse pois. 

Todellakin! Loikkaan ja riuhdon punaisella purjehdustakilla varustetun ukkometson korvikkeen kohti jyrkkiä portaita. Juoksen portaat alas veren maku suussa, ja onnekseni pysyn pystyssä. 

Portaiden alapäähän on kaatunut iso puu. Tyylillä ei ole väliä, ja pääsen esteen yli. Juoksen varmuuden vuoksi vielä kilometrin!

Ovi kiinni PAM! Turvassa keltaisessa Mazdassa. Kello on 10.42.

***

Varaan ajan Neurosonicin rentoutumistuoliin Kellumoon illaksi. Kerron myyjälle, että ukkometso hyökkäsi kimppuuni aamulla Nuuksiossa. En ole ihan varma, uskoiko 😉.





lauantai 9. huhtikuuta 2022

Lempi Lissabon



Lissabon on paljon enemmän, mutta nämä sykähdyttivät erityisesti minua tässä elämää täynnä olevassa kaupungissa. 

Pastel de nata

Suoraan uunista rapeana suuhun, nam! Nämä sopivan pienet leivokset söi parilla haukkauksella espresson kyydittämänä.


Pastelaria Santo Antóniossa söimme Lissabonin matkamme ensimmäiset natat. Kivuttiin Baixan alueelta kohti Alfamaa, ja tämä kiva pikku leipomo löytyi Rua do Crucifixo -kadulta. 

Leivosten tekoa @Pastelaría Santo António, Alfama


Calçada Portuguesa

Rua Garrett, Chiado

Jos minulta kysytään, mitä tykkään tehdä kaupunkilomilla, niin vastaan kuljeskella. Tykkään ihmetellä ja katsella elämää, ihmisiä ja taloja. Tykkään kävellä kaupungin kapeilla kujilla, ja niitä löytyy Lissabonista vaikka kuinka paljon. 

Mukulakiviset aukiot ja kävelykadut on koristeltu mitä erilaisin kuvioin. Yleensä valkoisesta ja mustasta kalkkikivestä rakennettua portugalilaista jalkakäytävää kutsutaan nimellä calçada portuguesa tai ihan vain calçada.


Rua Áurea tai lissabonilaisittain Rua do Ouro, Baixa

Cores de Sintra - Sintran värit

Värikkääseen ja idylliseen Sintraan pääsee Rossion juna-asemalta 40 minuutissa. Takaisin lähtiessä kannattaa katsoa, mihin Lissabonin junaan hyppää kiireessä, jollei halua löytää itseään Lisboa Orienten juna-asemalta. Metrolla sieltäkin pääsee takaisin Lissabonin keskustaan :).

Sintra

Sintran Palácio Nacional da Pena seisoo jylhänä kukkulan huipulla, ja sinne pääsee kivasti polkua kavuten noin tunnissa. 


Huhtikuun alussa metsäpolulla ja linnassa sai nautiskella suhteellisen rauhassa muilta turisteilta. 

Palácio Nacional da Pena

Vehreä, keväinen, raikas, punainen, keltainen, sininen, satumainen - sellainen Sintra oli huhtikuun alussa.

Fado

Kokeiltiin onneamme eräänä päivänä, ja saatiin vielä samalle illalle pöytä ravintola Fado ao Carmosta. Oli tuuria, kun käytiin ravintolan ovella koputtelemassa, ja joku oli juuri perunut pöydän. 

Ruokailun lomassa nautittiin upeasta Fadosta muun muassa laulaja Rodrigo Costa Felixin ja kitaristi Luís Guerreiron esittäminä. Luís Guerreiro on ollut myös Marizan kitaristina.

Iltaan kuuluva 39 euron menu ei ehkä ollut mikään vuosisadan makuelämys, mutta samalla hinnalla saa kuitenkin hienon konsertin, joten ehdottomasti oli sen arvoinen. 

Fado ao Carmo, Rua da Condessa, 52, Chiado

Alfama & Bairro Alto & Baixa-Chiado 

Alfama on Lissabonin vanhin kaupunginosa, ja se on levittäytynyt  Lissabonin linnan, Castelo de São Jorgen kupeeseen. Näillä kujilla oli oikein mukava tallustella. Alfamassa on ollut aikoinaan paljon kylpylöitä, ja sen nimi tuleekin arabiankielisestä kylpylää tarkoittavasta sanasta Al-hamma.

Alfaman kujilla

Näkymä São Jorgen linnoitukselta Tajo -joelle

Alfaman kujilla

Bairro Altossa eli korkeassa kaupunginosassa on rosoisuutta ja rähjäisyyttä. Kiva oli sielläkin vaeltaa ja ihmetellä maailman menoa. Aika paljon näytti olevan baareja, ja Bairro Alto onkin niin kutsuttu bilekaupunginosa. Sellainen olo itselle tuli, etten ehkä viitsisi siellä yksinään hihhuloida keskellä yötä. 

Rua Luza Soriano, Bairro Alto

Rua da Atalaia, Bairro Alto

Asuttiin Baixa-Chiadon alueella, ja sinne menisin seuraavallakin kerralla. Tarkkaan ottaen hotellimme oli Baixan puolella, eli alhaalla. Kun tepasteli ylemmäksi kohti Chiadoa, niin pääsi tutustumaan runoilija Fernando Pessoaan. Hän vietti paljon aikaansa A Brasileira -kahvilassa kirjoittaen siellä mm. Mensagem -runokokoelman. 


A Brasileira, Rua Garrett 122, Chiado

Fernando Pessoa oli tunnettu heteronyymien eli henkilöhahmojen käyttäjä. Juopon merimiehen henkilöhahmo vaati tietysti sen, että tekstin kirjoitti juovuksissa, kertoi A Brasileiran "poke".


Satunnainen ote Pessoan Levottomuuden kirjasta sivulta 146: "Ihmisten keskinäinen halveksinta ja välinpitämättömyys, joka sallii tappaa toisia tunteettomasti, niin kuin murhaajat tappavat, tuntuu johtuvan siitä, että kukaan ei ota huomioon sitä, näköjään vaikeasti tajuttavaa tosiseikkaa, että muillakin on sielu".

Cascais & Cabo da Roca

Ihmiset tekevät elämän. Tavattiin Cascaisissa rohkea, elämäniloinen, positiivinen ja sydämellinen ystävä, ja tuli taas mieleen, että kannattaa tosiaan valita, kenen kanssa aikaansa viettää. 

Boca do Inferno @Cascais

Cabo da Roca - Euroopan läntisin paikka

Tá bom (Está bom) - Okei

Tabommia kuulee kaduilla tosi paljon, mutta sanoisin kuitenkin näin: A viagem foi muita boa, matka oli tosi hyvä!






maanantai 28. maaliskuuta 2022

Kuuntele minua


Voisitko hetken olla? 

Katso, kuinka vedessä kelluu jäähileitä. Jäähilemurska on valkoista, osin läpinäkyvää ja reunoilta röpelöistä. Kun sitä sohaisee, kuuluu hauska ritinä ja ratina. Aallon haukatessa jäähileet suuhunsa valkoisuus muuttuu läpinäkyväksi. Aallon karatessa takaisin ulapalle valkoiset pilkut pompsahtavat pikkuhiljaa sieltä täältä takaisin pintaan.

Katso, kuinka sinisorsanaaras pesee kaulaansa ja sinisorsakoiras pyllistelee ja hamuilee jotain pinnan alta. Nyt sorsaparvi lähti lentoon. Yksi sorsa jäi matkasta, ja nyt poloinen raakkuu kurkku suorana. Kohta sen pari lentää takaisin, ja hiljaisuus laskeutuu jälleen poukamaan.

Tunne, kuinka aurinko lämmittää vasenta poskeasi. Oikea poski on varjon puolella, joten se on vähän viileämpi. Villapipo vähän kutittaa päätäsi. Tuuli osuu hiuslatvoihisi, jotka taipuvat pipon alta hieman ulospäin.

Huomaatko, miten meren pinta lainehtii ja tanssii rantakivien päällä? Ihan kuin meri vähän lämmittelisi.

Puuskatuuli näkyy veden pinnalla tummana ja röpelöisenä muodustumana. Se lähestyy kallion laitaa, jolla istuskelet. Merestä nousee kalan ja levän kevyt tuoksu.

Rantakalliolla on katkennut männyn oksa. Eilen oli kova tuuli, joten tuuli on varmaan lennättänyt sen rannalle. Siinä se vaan on. 

Ole sinäkin.